Sunnuntai on lepopäivä.

... ja otsikkohan on ihan täyttä huijausta :P

Sunnuntain PITI olla lepopäivä, mutta koska tajusin salikorttini menevän umpeen tässä joku lähipäivä, niin päätin aloittaa uuden treenikierroksen heti. Ehdin sitten hoitaa salilla treenit mahdollisimman pitkälle ennenkuin alkaa köyhän pakkoloma saleilusta. Onneksi tauko kestää vain viikon - sen aikaa kestän tehdä kotitreeniäkin. Ja LUPAAN olla fuskaamatta vaikka kotitreenissä se on ihan luvattoman helppoa...

Ihan mahtavaa huomata miten lihaksia alkaa löytymään. Ensimmäiset kerrat selkäliikkeitä tuntu jotenkin vaikeilta ja väsymys tahto mennä käsiin kun ei tiennyt millä kohdalla liikettä pitäisi tehdä. Eilen taas selkä teki töitä - sen huomasi jo salilla ja sen huomasi illalla kotona. Mun romu alaselkänikin tykkää selkäliikkeistä - se ei meinaan kipuillut eilen yhtään (ennenkuin jumituin keittiön tuolille läppärin kanssa). Jalkatreeni taas tuntuu selässä jälkeenpäin - mutta yritän muistaa lääkärin sanat siitä että selkä voi kiukutella pitkäänkin just alkaneesta liikunnasta.

Tänään on vuorossa olkapäät, ojentajat ja vatsat. Olkapäätreenikin on jo yksi lemppareistani, sillä tahdon itselleni hartiat tämän pullonkaulan tilalle :D Hitto - kaikki treenit on mun lemppareita!

Sit vähän sisäisiin maisemiin...

Mä oon kovastikin miettiny tätä kuntokuuria suuremmassakin mittakaavassa kuin vaan omana pikku harrastuksena. Miten se vaikuttaa vähän kaikkeen. Esimerkiks ihmissuhteisiin. Se, että itse muuttaa elämäänsä vaikuttaa väistämättä niihin lähimpiinkin. Muiden ajatuksistahan mä en voi puhua, mutta omista tunnoista kyllä. Ja aika usein on ollu melko yksinäinenkin olo tän homman kanssa. Ei oo salikaveria eikä ketään kenen kanssa vaahdota treenien upeudesta tai ruoka-asioista. Lähimmille en viitsi koko ajan jankata näitä asioita, koska kiinnostuksen kohteet on kuitenkin aika erilaisia. Sekin, ettei musta enää tahdo saada baariseuraa, tuntuu vaikuttavan yllättävän paljon. Välillä musta tuntuu että oon nykyään mahottoman tylsää seuraa.

Olenko mä sitten nyt jo hirveä tiukkis kun en tahdo olla humalassa tai jos katon mitä syön? Enkö mä vaan huomaa sitä itse? Mä kokeilin humaltumista pari viikkoa sitten, mut en tykännytkään enää siitä olosta. Onneksi sen olonpoikasen sai syömällä pois. Ei mua pieni hiprakka haittaa, ja kyllä mä lasin viiniä voin ottaa, mutta se olo mitä sieltä baarista yleensä ennen haki - ei kiitos. Ja tässä iässä kun se ei ole enää se yks ilta. Ei edes se yks ilta ja seuraava päivä. Se on yks ilta ja kolme päivää - siinä kärsii paitsi fyysinen puoli niin myös pääkin. Sitäpaitsi juominen aiheuttaa mulle tosi helposti pahan mielen. Ja sehän on ihan faktakin eikä pelkästään mun tunne, että alkoholi laskee onnellisuushormonipitoisuuksia.

Mä en silti aio antaa periks mun kuntokuurissa. Se on liian tärkee juttu. Se tulee opettamaan mut vielä paremmille tavoille, vaikka hyvät elintavathan mulla on jo nyt kun noudatan Fitfarmin ohjeita. Tavotteena on kuitenkin se, että opin tekemään asiat itse. Nyt kun oon saanu liikunnan osaks arkea, tahdon myös pitää sen siinä. Mulla on niin paljon kuitenkin fyysistä kremppaa et jos en pidä kropastani huolta niin meen vaan kipeemmäks. Sekin tuntuu välillä semmoselta asialta mitä kaikki ei ymmärrä. Toisaalta kummahan se ois jos suhtautuminen omaan kroppaan ois samanlainen perusterveellä ja kolmekymmentä vuotta enemmän ja vähemmän sairastaneella. Mut sit kun sen vihdoin tajuaa tämmönenkin romu että siitä omasta kropasta voi saada ehjemmän, niin eihän sitä tahdo enää tehdä itelleen hallaa. Muilla se selkäkipu voi helpottaa hieronnalla tai liikunnalla, mulla se kipu voi olla merkki jostain muusta kuin huonosta työasennosta. Muilla voi olla jalat väsyneet päivän seisomisesta, mulla se väsymys voi muuttua turvotukseksi nivelissä. Ja se väsymys mikä tulee kun on kipee, se on semmosta mihin kahvi ei auta eikä se mene ohi päikkäreillä. Se ei ole edes päänsisäistä väsymystä, vaan se alkaa fyysisestä ja pian väsyttää henkisesti vaan siks et on niin kypsä siihen että on aina välillä kipee...
Jos mä pystyn itse tekemään jotain sen eteen ettei noita väsymyksiä ja särkyjä tulis, niin totta helvetissä mä sen teen. Ja tää asenne on mulle uus enkä siitä halua luopua.

Erinäisistä syistä johtuen viikonloppu oli melkosta matalalentoa mielialan osalta. Kaikki alko taloushuolista kun tajusin miten pitkä aika seuraavaan rahapäivään onkaan. Huoli ja stressi siitä varmaan aiheuttikin sit seuranneen dominoefektin: pettymyksen siitä ettei hallitse kaikkea - suru siitä ettei ihmissuhteet ole loistavalla tolalla - pelko siitä että selkäkipu on kohta jotain pahempaa... Ja loppujen lopuksi itku tuli jo siitä että lattialla oli näkkärin muruja. Matala mieliala ei ole vieläkään ihan helpottanu, mutta koska mä oon käyny pohjalla aikasemmin niin mä tiedän etten vielä ole ihan surkeessa jamassa. Mä huolestun sit kun en jaksa lähteä enää salille tai lenkille.

Aika paljon keskittymistä ja jonkinlaista itsesuggestiota tai psyykkaamista tarvii että saa oman mielialansa paremmaksi. Sen mä oon alkanu oppimaan ettei märehtiminen auta ja ettet sä voi vaikuttaa muihin ihmisiin, niiden käytökseen tai tunteisiin. Asiat on mitä on, niitä voi selvittää mut aina ei oo oikea aika sillekään. Välillä täytyy keskittyä siihen omaan hommaansa ihan täysillä, keksiä märehtimisen sijaan muuta tekemistä ja muiden ihmisten miettimisen sijaan miettiä itseään. Mä olen kuitenkin ennen hajottanu itseäni miettimällä liikaa asioita joille en voi yksin tehdä mitään, sen mä päätin lopettaa jo kesällä. Ja siitä mä pidän kiinni. Voi olla että mä pidän yllä suojamuuria, tai rakennan sellaista, mutta tällä hetkellä olo tuntuu kuitenkin liian hauraalta täysin ilman suojaa elämiseen. Mä olen avoin mutten enää sinisilmäinen. En sitten tiedä onko se hyvä vai paha. Toisaalta, voiko olla täysin elämälle avoin jos tarvitsee edes suojamuurin rippeitä?

Tämä tässä tällä erää. Jäi omat kuva laittamatta kun meili toimii hitaanlaisesti ja läppäri uhkaa sulkeutua kohta päivitysten takia. Halusin kuitenkin saada tämän purkauksen valmiiksi. Vähän erilaista höpinää tällä kertaa.

Nyt mä lähden salille!