Materia, arvot ja Mtv

Satuinpas katsomaan Mtv:ltä (siis siltä kanavalta joka ennen soitti musiikkia ja sillä ansaitsi M-kirjaimen nimeensä) vanhaa tuttua Cribsiä. Tiedättehän, se ohjelma jossa julkimot esittelee hillittömiä lukaaleitaan ja autorivejään... Ja se pisti ajattelemaan.

Sanon nyt jo alkuun että tän päivän päivityksessä tullee paljon mielipide- ja makuasioita, joten mun jutuista ei kannata ottaa nokkiinsa ;)

Mä en ole koskaan ymmärtänyt sitä ajatusta että rahan pitäis näkyä. Mä en ymmärrä kalliita autoja, en isoja ja rahalla tehtyjä koteja, en edes merkkivaatteita. Ja vaikka koulutuksen puolesta vois muuta olettaa, en mä myöskään ymmärrä yletöntä tekoripsien, -kynsien ja -hiusten laittamista.

Etenkin tuo merkkien palvonta on aina saanut mut vähän takajaloilleen. Mun mielestä tuote josta vamasti huomaa merkin, on sellainen mainostavara jonka käytöstä pitäisi maksaa ihmisille - tai vähän niinkuin sponssina jaella ilmaiseksi.

Nuo Cribsin asunnotkin on jotenkin niin dollareilla ostettuja ettei niissä näy asukkaan persoona ollenkaan. Kaikilla on sama massiivinen sohva, kivipöytä, jalkalamppu ja jättimäinen kukka-asetelma. On jättijääkaappi ja kuntosali jota ei käytetä. Telkkaria ei katsota vaan käytetään omaa leffateatteria. Uima-allaskin vain kuuluu olla. Mä en tahtois asua hotellin näköisessä kodissa. Ei sen puoleen, mä olen niin nirso ettei mulle kelpais kovin moni sisustuslehtien näpsäköistä lukaaleistakaan. Mä tahdon että mun kodissani - yhtälailla kuin mun elämässä muutenkin - näkyy että se on mun. Kaikkien ei tarvitse siitä pitää, mutta mun persoonani on jotain muuta kuin yleisystävällistä skandinaavista muotoilua. Mun mielestä kodissa pitää näkyä luovuus ja sitä kautta sellainen tietty kotikolomaisuus ja se, että sitä kotia ajatellaan ja rakastetaan. Siksi mä en koskaan vois asua valmiiksi sisustetussa asunnossa jossa jokaisella tavaralla on valmiiksi mietitty paikka. Mulla on ollut sohva keittiössä, verhoja pöytäliinoina, kaulahuivi verhona, joulukoristeita seinällä ympäri vuoden ja jätesäkeillä peitetty seinä - unohtamatta videonauhaa verhona.

Tavara. Mä en vaan tykkää siitä enää samallailla kuin muutama vuosi sitten. Reilu vuosi sitten mä tyhjensin oman ja lasten vaatekaapit kirpputorille. Samalla lähti muutakin tavaraa. Muuttaessa Kierrätyskeskus sai yhden autollisen tavaraa myytäväksi ja läheinen Lähetyskirppis vielä muutamat jätesäkilliset kierrätyskuormasta unohtunutta tavaraa. Uudessa kämpässä jäikin sitten muutamia laatikoita ja kaappeja tyhjäksi. Totta kai mulla on edelleen tavaraa, mutta mulla on käyttötavaraa sen verran kuin tarvitsee eikä montaa kaapillista vaatteita vaan koska... Niin, miksi edes oli? (On mulla edelleen aika monta bilemekkoa vaikken kummemmin edes biletä, niitäkin voisi vielä vähentää...)

Jotenkin se materian väheneminen on vapauttanut ajatuksia muuhun kuin miettimään sitä mitä ympärillä on. Mä olen kääntynyt aika paljon sisäänpäin ja miettinyt sitä(kin) mitä mä haluan näyttää itsestäni ulospäin. Mun mietintöjen lopputulos on se, että mä haluan näyttää ulos sen mitä on mun sisällä. Ja siihen ei edelleenkään liity hienot kulissit tai hillityt mielipiteen osoitukset (kuten taidatte juurikin huomata). Mä olen hirveän yksinkertainen sisältä. Mä tahdon tehdä hyvää sekä itselleni että muille. Mä arvostan tekoja enemmän kuin sanoja ja sisältöä enemmän kuin pintaa. Mulle ei millään sopisi hulppea auto parkkiruutuun kun mä itse olen enemmän ruosteinen pyörä.

Siis oikeasti tyhjä tila mun ympärillä on täyttänyt mun ajatuksia. Kun mun ei tarvitse miettiä materialistisia halujani, niin mä voin keskittyä sisäisiin haluihini. Esimerkiks siihen että potkin itseni lenkille vaikka ois sokeriväsymys päällä (mitenkäs tuo sokerikin nyt kummittelee mielessä... ehkä koska kaapit on edelleen sitä täynnä -_- ) Tai siihen millainen mä haluan olla - sisältä.


Arvatkaa tekiskö mun mieli tyhjentää asuntoa lisää? Jep.

Mulla on ollu materiakauteni kyllä myöskin. Siksi mä uskallankin väittää että sillä yritetään paikata jotain koloa henkisellä puolella. Koska ainakin omalla kohdallani mun olo on parantunut sitä mukaa kun materia on vähentynyt. Tai sitten materia on vähentynyt sitä mukaa kun olo on parantunut. Lopputulos on sama. Mä tykkään itsestäni enemmän kun mulla on vähemmän vaatetta, muumimukeja, koristekorkkareita, meikkejä, käsilaukkuja.... Tietääkö muuten joku minne voisi lahjoittaa ison kasan cd-levyjä ja dvd-leffoja? :D

Jotenkin sillä tavaramäärällä ja merkeillä ja hinnalla tahdotaan näyttää että menee hyvin. Mut se saa kuitenkin lähinnä vain epäilemään että meneekö? Rahallahan saa vain kaikkea näkyvää. Entä se osa elämää jota ei voi nähdä? Onko Jaguaarissa itkeminen oikeastikin kivempaa kuin pillittäminen bussissa? Entä jos bussissa ei itketäkään niin paljoa kuin Jaguaarissa?

Lisää vettä tähän mun ajatusmyllyyn laitto Sara Sievisen blogikirjoitus ulkonäöstä. Tuo rahamaailma työntää lonkeronsa jo niinkin syvälle kuin ihmisen käsitykseen itsestään. Kukaan ei kai voi olla hyvä tai kelvollinen ilman että laittaa rahaa ulkonäköönsä? Jos ihminen ei kelpaa itselleen sellaisena kuin on, voi olla aika vaikea uskoa että kelpaisi jollekulle muullekaan. On aina vain näytettävä paremmin kiillotettua pintaa ja pian sä et voi edes ystävilles näyttää mitä on siellä pinnan alla. Oikeasti tuntuu siltä, että ihmisten ominaisuudet, taidot tai luonne painaa vaakakupissa nykyään melkoisen vähän... Ajatellaan että se Cribs-pinta on se persoona joka hehkuu ihmisestä ulospäin, ja se täytyy ostaa. Ja jos ei siihen ole rahaa, otetaan lainaa. Seiskajulkkikset näyttää siitä hyvää mallia miten pinta tuunataan kuntoon ja maksellaan myöhemmin - jos pystytään. Ja nuoret tytöt saattaa oikeastikin ajatella että se on ok tapa toimia.

Voi itku. Tästä tuli nyt aikamoinen purkaus. Mut sellainen mä olen; kun asia on mulle tärkeä niin mä tykkään välillä paasata :) Mua on sen takia luultu useasti suuttuneeksikin kun puhkun ja puhallan sydämeni perukoilta mielipidettäni. Mä en osais olla sellainen beigen tasainen ihminen jonka mielestä asiat on "ihan kivoja". Ja siksi mun on vaikea päästä joihinkin ihmisiin "sisälle" jos en ole koskaan kuullut yhtään hengästyttävää mielipidettä tai nähnyt sitä säihkettä mikä ihmisessä tuikkii kun puhuu jostain itselleen tärkeästä - oli se sitten mielipide, harrastus tai intohimo muuten vain. Siksi mun on myöskin vaikea ymmärtää sitä jos vaietaan vaikeiden asioiden edessä mieluummin kuin sanotaan oma mielipide, välillä pienissäkin asioissa. Ei haluta vahingossakaan ärtyä mistään eikä ärsyttää ketään.

Mun paasaaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä ettenkö tahtois kuulla muiden mielipiteitä tai etteikö mun ajatukset asiasta vois muuttua. Päinvastoin - tottakai ne voi muuttua! Ja siksi mä haluan kuulla muiltakin ajatuksia ja mielipiteitä - "ihan kiva" jutustelu ei johda mihinkään.

Olen puhunut. Saa vapaasti ärtyä.

On mullakin materiahöpöä - vähän. Mut tiarassa ei oo oikeita timantteja, vaikka ehkä ajattelittekin niin :P

Todistekuvia siitä että oon syönyt vähän paremmin, useammin ja enemmän ^_^

Mä kiillotin mun ulkokuorta uudella hiusvärillä!

Edit. Voi huutonauru... Mun blogiin on päädytty Googlen kautta hakusanalla vilautus! Mahto olla pettymys kun vilauttelinkin vaan lahjaideoitani XD

Suunnitelmia ja suunnitelmien muutoksia

Loppusyksy vai alkutalvi. Ainakin sateisia ilmoja...

...ja kirpakoita, aurinkoisia päiviä.

Tämä vuodenaika saa mut myös pakkomielteisesti väijymään taivaanrantoja.

 ... Ja tänään sitten olikin sää siltä väliltä - pilvinen mutta lämmin. Aika ihanaa kun vaihteeksi ei viima piiskannut nenää kirkkaanpunaiseksi :)

Nyt kun viime viikolla pääsin salihommissa taas vauhtiin, päätin pistää päälle oikein turbovaihteen näille kahdelle viimeiselle In Shape-viikolle. Vaan kuinkas kävikään... Eilisen aikatulut meni pieleen siinä vaiheessa kun sain peruutusajan hammaslääkäriin keskelle aamupäivää, mun vakio-saliaikaa. Vaivannut lonkka piikitettiin tänään, ja ylläriks ei tullut ollenkaan liikuntakieltoa! (Mun piti laittaa tähän kohtaan säälittävä kuva laastarista lonkassa, mutta pistos oli niin pikkanen ettei verta tullut jälkeenpäin ollenkaan enkä näin ollen saanut sitä laastaria. Säälittävä mun lonkka on silti, vähäsen.) Vaikka olin valmistaunut pahimmissa peloissani monen viikon jalkatreenittömyyteen niin tällä kertaa se, ettei suunnitelmia tarvinnutkaan muuttaa oli hieno juttu! Nyt siis loppuviikolle ainakin uinti, pilates, jooga ja venyttely ois varattuna salitreenien lisäks ja vastapainoksi. Lapseton viikonloppu saa ahneeksi noiden ryhmäliikuntatuntien varaamisessa :D

Ylläri oli myös se, kun selitin lääkärille oireita ja näytin risti-istunnassa juilivan kipeän kohdan, niin lääkärisetä kertoi sen olevan lihaksen kiinnityskohta ja että taitaa reisilihas olla se joka ongelmia aiheuttaa. Minä kun olin syyttämässä reumarassua ihan suoraan ilman todisteita... Lisäksi sain lähetteen lannerangan röntgeniin, jotta varmistetaan ettei SI-nivelissä ole tapahtunut lisätuhoa - jos ne nyt voisikaan enempää kalkkeutua. Vai plakkiutua. miten se nyt meni... Varmistin samalla reissulla ettei mun polvet tosiaan ole turvoksissa (olen siis miettinyt asiaa kun polvet on treenailun myötä muuttaneet muotoaan kyhmyröistä tasaisemmiksi) vaan lihas on muttanut niiden mallia. Lumpiot tosin on lääkärin mukaan löysät. Täytyykin googletella vaikuttaako löysälumpioisuus mihinkään. Tai sitten kysyn seuraavalla kerralla, kun silmätutkimusten tiimoilta puhuttiin jo seuraavistakin treffeistä. Voisin hommata lääkäriin saman tien kymmenen kerran kortin :D

No, tekemistähän nyt keksisi vaikka ei liikkumaan pääsisikään (tylsää se silti olisi ollut, liikuntapaussi). Etenkin kun jouluaika lähestyy... Pitäis vähän siivoilla, viedä tavaraa kellariin, hakea tavaraa kellarista, miettiä joululahjoja, tehdä joulukortteja... Ja se joulukalenteri!!! Siihenkin pitää kuvat saada otettua :D Kuvaehdotuksia otetaan edelleen vastaan täällä, vink vink ;) Voimariinin blogiin on kans tulossa joulukalenteri, ja oon varma että niitä(kin) kuvia kannattaa odottaa. Voimariinin ihanan pirteä blogi löytyy täältä.

Stockan ihana kulma, ja Akateemisen nurkan kiva valopläjäys (ja Starbucks kurkkii kulmassa myös)

Kävin sattumalta sunnuntaina Helsingissä, ja silloin sattui olemaan myös joulukadun avajaiset. Tai sattumalta ja sattumalta, ihan sovitusti tapasin ystävääni - sattumalta siellä oli se avajaisruuhka...  Minulle liian kirpakka ilma ei kuitenkaan houkutellut katsomaan kulkuetta. Koko asiankin tiedostin vasta kun ihmettelin ystävälle täpötäyttä bussia. Huomasin taas käyväni kauppakiertelyillä liian harvoin, koska Forumiin oli rakennettu kokonaan uusi kerros täysin minulta salassa! O.o Alakerrassa tiesin tapahtuvan jotain uudistelua ja nyt liikkeet olivatkin jo vaihdelleet paikkaa, mutta että kokonaan uusi kerros, ohhoh... Kävimme ystävän kanssa chai latella Ciao Caffessa, mutta se chai oli kyllä pettymys koostuessaan vain makusiirapista ja maitovaahdosta :( Onneksi seura oli sitäkin parempaa, niin ei yksi mauton chai latte haitannut :)

Kauppojen kiertelykin oli pitkästä aikaa kivaa, ja innostuinkin niin että päätin ostaa itselleni jotain. Järkevä päätös toki, "jotain" on aina tarpeellista... No, en sitten raaskinutkaan tuhlia rahojani oikein mihinkään - paitsi lasten vaatteisiin, koska Stadiumissa oli niin järjettömän hyviä tarjouksia. Perusäitiyttä: "en mä mitään, mutta lapset..." Hmm, kuuluiko siinä häivähdys marttyyri-asennetta? No ei. Olisin itsellenikin ostanut kolme t-paitaa kympillä tai hupparin viidellätoista eurolla, jos vain olisi ollut mulle sopivia vaatteita tarjolla ;)

Löysin mä yhden jutun joulutoivelistalle - tuplatupsupipon ^_^

Kävimme kuitenkin kurkkaamassa joulukadunkin. Pitihän se. Oma kännykamera teki siinä vaiheessa stopin ja lakkasi tarkentamasta, sitä ilmeisesti ei joulukadut ja joulukuuset olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Valoja, valoja, valoja, valoja ja minä.

Mut sitten on taas purkautumisen aika. Valmistautukaa!

Viime aikoina mua on mietityttäny taas yhdenlainen käytös. Marttyyrius. Tiedättehän nää ihmiset joilla on aina kaikki huonosti, mutta asiat ei tietenkään vois mitenkään muuten ollakaan. Ihmiset, jotka mielellään tekis jotain, mutta kun... Ne on semmoisia näkyvästi marttyyreitä. Mut sit on ne toiset, joiden kurjuutta ei kukaan edes voi ymmärtää koska sen tyypin ihmiset rypee kurjuudessaan ihan yksin. Ei siinä, on mullakin huonoja päiviä ja joskus viikkojakin menee niin ettei kukaan ymmärräkään miten vaikeeta mulla on... ;) Tai ehkä mä sitten olen niin hirmuisen ulospäin suuntautunut kotihiiri, etten vaan tajua ihmisiä jotka ei kerro murheistaan kellekään.

Yks ystävä joskus selitti mulle asian niin, että ihminen alitajuisesti rakastaa omaa kurjuuttaan ja tekee siksi itse elämästään vakeeta. Tavallaan jo se, että voi kanssaihmisilleen kertoa ikäviä asioita, ja miten "mulle aina käy näin huonosti" antaa ihmiselle jollain kierolla tavalla paremman olon. Niinkuin ois hyvä että ois huono. Tän asian mä sain ajatellakseni semmosessa elämänvaiheessa, kun itse rakastin kurjuuttani. Mulla oli tapana sanoa että "mä oon tehny kaikkeni, mutta silti..." ja "asiat ois ihan erilailla jos vaan...".Sillon mua suututti kuulla tuollasta. Samoin kuin masentuneena mua suututti kuulla, että jokainen tekee oman elämänsä onnen. En millään tahtonut ajatella että asiassa on vinhasti perää. Masennus on kuitenkin kokonaan normista poikkeava olotila, siinä ei ole muutenkaan paljoa järkeä, ja se oma ahdistus ei todellakaan anna katsoa kokonaiskuvaa mitenkään fiksulla tavalla. Se vaan on hirvittävän suuri järkäle, joka estää näkemästä asioita sellaisina kuin ne oikeasti ovat. Tietyssä mielentilassa ei vaan kaikki asiat mene omien fakkiutuneiden asenteiden läpi sitten millään. Myöhemmin on tietysti helppo nähdä millaisessa sumussa sitä on itse elänyt.

Kuitenkin yleensä on aina mahdollista valita tyytyykö status quohon vai muuttaako jotain. Muutos voi olla pienikin. Oma asenne, oma päiväjärjestys, joku osa omista ajatuksista... Pienet muutokset voivat johtaa suurempiin, mutta ainakin ne antavat uskoa siihen että muutos on mahdollinen. Mä en itse enää usko että muutos on pahasta, päinvastoin. Muutos on mahdollisuus, muutos on tienristeys.

Suurin osa vastoinkäymisistä on sellaisia että ne tulee, ja sitten niistä selvitään. Mutta tuo rypeminen on sitä että sä et päästä asioista irti vaikka sä kärsit niiden takia. Ihminen tavallaan nostaa itsensä jalustalle sen marttyyrikruunun takia. Tai ansiosta. Vaikka itse tietäisikin sen jonkun tietyn asian olevan pahan olon taustalla, siitä vaan pitää kiinni ja hokee "mä yritän muuttaa tän asian, mutta kun..." Entä jos tarkoitus ei olekaan muuttaa sitä asiaa, vaan itsensä? Asenteensa? Repiä itsensä irti siitä asiasta ja tilanteesta. Nähdä asiat ympärillä sellaisina kuin ne ovat. Huomata apu jota saa ja arvostaa sitä.

Koska jos olosuhteet ei muutu, ei muutu mikään mukaan. Ja yleensä kuitenkin asioille voi tehdä jotain. Me elellään niin mukavasti täällä lintukodossa, että meillä on vaihtoehtoja aina.

Elämä on valintoja, eikä kukaan tee niitä valintoja toisen puolesta. Jos valitsee väärin, voi valita uudestaan. Jos valinnanmahdollisuus on jo mennyt, voi valita oppineensa virheestä.

Elämää voi yrittää suunnitella, mutta kuinka moni voi sanoa elämän menneen suunnitelmien mukaan? Jos suunnitelmat olisi kiveenlyötyjä, mulla tuskin olisi juuri noita kahta ihanaa lasta, koska suunnitelma oli yhtenä iltana kaua sitten lähteä äidin kanssa katsomaan Värttinän keikkaa. Suunnitelma kuitenkin muuttui ja löysinkin itseni perinormaalisti kaverin kanssa vakiohevibaarista. Ja siitä alkoi yks muutos mun elämässä joka vain vei asioita parempaan suuntaan.

No, mun piti purkautua niistä ihmisistä, jotka vihjailee pahasta olosta, mutta sitten vetäytyy kokonaan ja tukkii oman suunsa mutta lähdin taas rönsyilemään... Mä voin kuunnella huolia, mä voin yrittää auttaakin, mutta mä olen lopen kyllästynyt kaivamaan ihmisiä suosta. Ja jos sinne suolle on itse saapasteltu, niin vielä ikävämpi juttu. Mä olen vaan niin väsyny olemaan aina se huolehtija ja tuki. Jos mun apuni ei kelpaa ensitarjoamalla, niin sit saa olla. Sit voi siirtyä siihen marttyyriasenteeseen, jossa ketään ei kiinnosta ja kukaan ei koskaan auta ja itse on aina jotenkin kykenemättömämpi kuin joku muu olisi siinä tilanteessa. Mulla on oma elämä ja arki, jonka saan päivä päivältä rakennettua paremmaksi. Mä en kaipaa siihen negatiivisuutta ja ongelmia ja valitusta. Mä olen tehnyt töitä sen eteen mitä mulla on, enkä mä aio saada siihen säröjä keskittymällä pelastamaan jotakuta ulkopuolista.

Nyt kun mä luen mun tekstiä niin se kuulostaa melkosen kylmältä. Älkää nyt ajatelko että mä olisin myyny empaattisuuteni nettikirpparilla. Ei, kyllä mä ystäviä kuuntelen edelleen ja tuen ja autan. Mielelläni. Mikä sen parempaa kuin tukea ystävää kun tietää saavansa itsekin tukea sitä tarvitessa. (Tähän kohtaan paljon sydämiä, tiedätte keitä ootte <3 <3 <3 ) Mut jos aina pitäis sen henkisen liikkeen olla menossa vaan toiseen suuntaan, niin ei kiitos. Mä en tahdo tuhlata voimiani mihinkään mustaan aukkoon. Okei, mä tykkään kyllä hakata päätäni seinäänkin joskus ja yrittää ja pinnistää niin et veri tirskuu nenästä, mutta rajansa kaikella... Jos mä jotain alan oppimaan vasta nyt kolmenkymmenenkuuden elonvuoden jälkeen, se on se fakta että osaan olla päästämättä ketään imemään musta energiaa. Silloin riittää enemmän hyvää itselle, perheelle ja niille ystäville joiden kanssa on se elintärkeä symbioosi <3

Näitten jokaviikkoisten hermostumisten vastapainoksi oon päättnyt opetella rauhottumaankin. Ei musta meditoimaan ole, mutta esimerkiks sunnuntaiaamuna katselin miten pilvet kulki taivaalla. Se oli aika mahtavaa - ylempänä pilvet kulki hitaasti mutta varmasti pohjoiseen, mutta alemmat hahtuvat kiisi aika vauhtia etelään :)

Tunnustan olevani elektroniikkariippuvainen. Vietän liikaa aikaa läppärin ääressä, telkkari on aina päällä ja kännykkä ahkerassa käytössä kodin ulkopuolella. Siitäkin yritän vierottautua. Oon lakannut näpräämästä kännyä bussissa. Jos mulla ei ole mitään järkevää tekemistä koneella, laitan sen kiinni. Hiljaisuus telkkarin mölinän sijaan on alkujärkytyksen jälkeen rauhoittavaa ja vapauttavaa. No, tämä kasvun osanen minussa on vasta alkutekijöissään, mutta enköhän opi senkin nyt kun alkusysäys ja tiedostaminen on hoidettu. Tämä on kytenyt kyllä jo pidempään, en esimerkiksi ole oppinut ymmärtämään tabletteja - miksi pitäisi olla joka paikassa mukana kulkeva tietokoneentapainenkin kun suurimmalla osalla ihmisistä on netti sun muut hienoudet jo kännykässä.

Ehkä mä olen vain vanhanaikainen :)

Mutta tasapaino - se ois mahtavin juttu elämässä. Olis mahtava duuni ja mieleiset vapaa-ajan tekemiset. Olis perhe ja ystävät ja olis omaa aikaa. Olis syvällistä ajattelua ja hippunen pinnallista hömppää. Olis kroppa kuosissa ja ajatukset järjestyksessä. Olis tasaista arkea ja joskus vähän juhlaa ja irrottelua. Olis huumoria ja hymyä ja olis vähän riitaa ja sovitteluakin. Olis suunnitelmia, ja suunnitelmien muutoksia.




Loppuun kiusaan teitä taas armottomalla kuvapläjäyksellä. Tiedän, olen julma.

Olis terveellisiä aamupaloja ilman että puuro hyppää kiposta ulos...

... Ja olis leivontapäiviä kuopuksen kanssa :)

Omnom :p Se en muuten ollut minä joka kaapaisi sormella päällistä maistiaiseksi :D

Olis maailman parhaita protskupatukoita...

... Ja proteiineja itsepaahdetuista pähkinöistä ja siemenistä.

Kävin Kierrätyskeskuksessa ostamassa pari uutta astiaa ihan vain koska en jaksa aina kuvata samoja kippoja...

Tykkään koukeroista, huomaaks sen?
Toive siitä, että tämä kaunis lautanen olis tarpeeks suuri aamupalapuurolle, oli turha.

Tonnikala-feta-saldee :P

Hiilarit ja proteiinit hätäsesti heitetty kasaan.

Lohipiirakka (Opin että foliovuoan saa laittaa mikroon O.o )

Makaroniskörbäriä. Olen kuullut nimitettävän myös pääkalloksi.

Motivaatiolause tähän väliin :D

Kerran hoidin lämmittelyn kävelemällä asioilta salille. Paljon kivempaa kuin crossarin veivaus :)

Laturia on jotenkin aina yhtä nolo juoda julkisesti. Seuraavaks otan läpinäkymättömän pullon niin kaikonnee dena-fiilis epämääräisestä litkusta ihan väärässä pullossa.

Joskus vaan tarvii lisäenergiaa ja äkkiä. Tuoksu astianpesuainemainen, maku ihan ok :)

En ollut palauttamassa pulloja vaan kävin salilla.

Saako NYT olla turhamainen ja ostaa uuden treenirepun? :D

Kasvaa, kasvaa.

Värit ^_^

Ja värit, taas <3

Tuo katti vaan tahtoo hengailla parvekkeella vaikka pakkasessa O.o

Pakkomielteinen taivaanrantakuva :D

Saa nähdä onko ensi postaus jo joulukalenteria! Vielä täytyy vähän miettiä miten sen toteutan - häirköinkö teitä tosiaan joka ikinen päivä vai väkerränkö koosteita... Olisiko toiveita? :D

Henkisestä puolesta, ruokaa ja kuulumisia

 Himpan on ollut hiljaista blogin päivitysten kanssa... Mut niin on ollut elo muutenkin. Onko se sit pimeys vai mikä, mutta mä olen ollut niin syvälle kotonurkkiin hautautuneena että hyvä kun kaupassa oon käyny. No, pari kertaa salillakin. Ja laivalla. Mut kaikki mun menot on vaatineet sen, että oon sopinu jotain jonkun toisen kanssa. Paitsi tänään! Tänään kävin pitkästä aikaa salilla ihan itse ja reippaasti aamusta :)

Mä olen miettinyt paljon ihmisiä. Tai - osaankohan muotoilla asian oikein - ihmisten toimintaa, käytöstä ja tarkoitusperiä. Miten esimerkiksi ihmisen omat lähtökohdat saa sen ajattelemaan tietyllä tavalla ja olettamaan että muiden ajatuskuviot menee suurin piirtein samaa rataa. Miten ihminen hirveen helposti luulee olettamuksiensa olevan totta. Miten luullaan että muut käyttäytyy itselle tuttujen tapojen mukaan. Siitä sitten kasvaa suurempiakin kuvioita, tulee riitaa ja kiukuttelua.
 
Oliko se Prismassa (siinä ohjelmassa, ei kaupassa) kun sanottiin että jokainen luulee olevansa muita parempi - rehellisempi, ystävällisempi, fiksumpi... Syyllistyn siihen kyllä itsekin aika usein, mutta yritän myös pitää jalkani maassa ja vetää itseni alas jos huomaan ajatusteni menevän noihin sfääreihin.Toisaalta taas yritän täyttää omat odotukseni siitä millainen olen - tai haluaisin olla. Välillä paremmalla ja välillä huonommalla menestyksellä, mutta keskiarvoisesti mulla menee itseni kanssa melkoisen hyvin. Mä tiedän omat huonoimmat puoleni ja yritän niitä saada itsestäni pois. Mä tiedän mikä mussa on hyvää ja niitä puolia tahdon tikea ja kasvattaa. Ja ne positiiviset ominaisuudet jotka vielä(-kin) on hakusessa - ne on silti tavoitelistassa ja niiden mukaan tahdon toimia.

Mistä sitten johtuu itsetunto-ongelmat jos ihminen pohjimmiltaan ajattelee itsestään hyvää? Missä kohtaa "itsekehu" muuttuu itseinhoksi? Miksi joillain itsetunto murenee ja joillain ei? Miksi joillain se kasvaa liiankin suuriin mittoihin? Jotkut kohottavat omaa surkeaa itseluottamustaan murjomalla muita. Jotkut taas ottavat kaikki vaikutteensa ulkopuolelta ja ovat helposti käskytettävissä. Ja sitten on se perisuomalainen tapa syrjäytyä, olla hiljaa ja rypeä omassa pahassa olossaan... Itsellänikin on aika ajoin itsetunto ihan pohjamudissa. Tiedän sen olevan turhaa, koska mä olen ihan hyvä tyyppi - silti se vaan iskee joskus. Mutta mä en yritä paikata oloani muiden kustannuksella. Mä tiedän että paha kasvattaa pahaa ja hyvä kasvattaa hyvää, ja siksi mä tahtoisin olla positiivinen silloinkin kun itsellä on paska fiilis. Mieluummin heitän ohikulkijalle kehun kuin mulkaisen kulmien alta, positiivisuudesta tulee aina parempi mieli itsellekin.

Mikä saa ihmisen arvostelemaan toista ikävään sävyyn, vaikka itse ei ole elänyt samoja tilanteita? Miksi viat kaivetaan helpommin esiin ja mieluummin suurennellaan niitäkin kuin että sanottaisiin joskus jotain hyvää? Mikä saa ihmisen kaivamaan tietoa toisen kuulumisista netistä, kun helpompaa olisi soittaa tai tekstata että "mitä kuuluu?" Siinä sitten kauhistellaan ja ihmetellään tietämättä asioiden taustaa tai kokonaiskuvaa...Miksi toisten asiat kiinnostavat vain salaa muttei julkisesti? En usko että muiden urkkimisesta saa itselleen edes hyvää oloa. Hyvä olo juontuu siitä että on tyytyväinen omaan elämäänsä, ja silloin ei muiden asiat ehdi kiinnostaa muuten kuin positiivisessa mielessä. Silloin ei tarvitse olla kateellinen, kaunaa kantava kyylä. Tiedättehän, sellainen ikävänpuoleinen Ulla Taalasmaa, mutta hiljaisesti ja muissa ympyröissä kuin vain omassa taloyhtiössä...

Eikö ihmiset vaan ajattele omaa sisäistä maailmaansa tai käytöstään? Sitä, millaisia he tahtoisivat olla? Mä en mitenkään jaksa uskoa että mustamaalaajan tai tyhjänpuhujan osa olisi ihan täysin tiedostettu valinta. En tiedä teistä, mutta mä toivon voivani elellä siihen malliin, että musta voi ottaa mallia. Vähintään että olisin ainakin omille lapsille sellainen aikuinen jollaiseksi hekin haluavat kasvaa. En mä kenenkään idoliksi halua. Siitäkin on kokemusta, ja sitten kun kerran tekee jotain "fanin" näkökulmasta väärää niin hajoaa koko ystävyyssuhde. Tai kaveruussuhde oikeastaan. Tuskin se ystävyyttä oli jos toisen tunnemaailma oli toisen mielestä sietämättömän vääränlainen...

Tän syksyn aikana mä olen oppinut paljon omasta sisäisestä maailmastani. Mä olen löytänyt uusia kipupisteitä, joiden olemassaolosta en ennen ollut tietoinen. Niiden tiedostaminen taas on auttanut mua ymmärtämään omaa käytöstäni, vaikka en niiden pisteiden synnystä tai syistä osaa mitään (vielä) sanoakaan. Mä tiedän että ajatus hylkäämisestä saa mut käymään kierroksilla. Lupausten pitämättä jättäminen on yks tapa hylätä. Puolustamatta jättäminen on toinen tapa hylätä. Mutta mä tiedän myöskin että mä voin pitää itseni erossa sellaisista tilanteista ja ihmisistä joista se tunne mulle tulee.

Kuulemieni tarinoiden perusteella työpaikatkin ovat täynnä tällaisia kyräilijöitä. Jos ei löydetä jostakusta aiheellista pahaa puhuttavaa, niin aina voi keksiä jotain. Kieroilemalla yritetään saada toiset mukaan "paskarinkiin", jotta saadaan mustamaalattua tai muuten syrjittyä yhtä tai useampaa työyhteisön tyyppiä. Omaa pahaa oloa puretaan aiheuttamalla pahaa oloa muille. Ei vaan taida auttaa sellainen toiminta pidemmän päälle...

Osa mun mietinnöistä ja hiljasuudesta johtuukin ihan siitä, että mietin mitä mä tänne uskallan kirjottaa ilman että joku uskoo mun blogin kautta tietävänsä enemmänkin mun elämästä. Onko kaikki asiat sellasia että ne sopii kaikkien silmille? Päädyin kuitenkin siihen, että jos joku vetää omia johtopäätöksiä mun kirjotuksista niin se ei ole mun ongelma eikä mun tarvitse asioita alkaa oikomaan. Jos eläis niin, sais varmaan aikasta usein olla selittelemässä sanojaan. Mieluummin se joka lukee ja olettaa, kysyy tarkennuksia tarvittaessa.

Periaatteessa mä olen sitä mieltä, että negatiiviset ja voimia vievät ihmiset kannattaa siivota elämästään pois. Kaikkia ei vaan voi. On vaan opittava ottamaan vastaan se hyöky mitä sieltä toiselta taholta aika ajoin tulee, pysyä tyynenä ja antaa kuohun mennä ohi. Yritettävä ymmärtää sitä pahaa oloa mistä hyökkäävä ja ikävä käytös saattaa johtua. Uskottava että siellä kaiken vihan, tuohtumuksen ja arvostelun takana, jossain kaukana, saattaa vielä olla se ihminen joka joskus kauan sitten oli tutustumisen arvoinen. Joka jossain sisimmässään on ihan hyvä ihminen, mutta on vain päättänyt jakaa hyvyytensä hieman epätasaisesti. Joka ei edes itse tajua käyttäytyvänsä ja kohtelevansa ihmisiä juuri sillä tavalla, josta itse on ollut joskus aikaisemmin harmissaan.

Tästä nyt tuli melkoinen sisäisen myllerryksen purkaus. Välillä ilmaa on vaan pakko puhdistaa. Ja liittyyhän nämä päänsisäiset myrskytkin mun kasvuprojektiini. Se on sitä sisäisen kasvun puolta. Ehkä mä olen vähän pettynyt ihmisiin tällä hetkellä. Ehkä itseenikin siinä mielessä että mulla on tapana olla vähän liian sinisilmänen asioiden suhteen ja uskoa aina ensimmäiseksi hyvää. Asiat vaan ei aina ole mustavalkoisia ja siitäkös mun sisäinen ihanneihminen ruusunvärisissä laseissaan joskus pahastuu.

Ainakin näiden pienten sontasateiden, epäilysten ja arvostelujen jälkeen voin sanoa vielä varmemmin, että tää on se mun juttu! Jos joku ei sitä osaa niellä niin mä en siitä ota stressiä. Mä tahdon elää terveellisemmin, mä tahdon pitää itestäni hyvää huolta. Koska jos mä en tee sitä itse, niin kuka sen tekis mun puolesta? Jos mä oon löytäny itselleni hyvän tavan elää niin mikä kukaan on sitä arvostelemaan? En mäkään nosta äläkkää siitä jos joku haluaa rakentaa elämänsä ja minäkuvansa materian varaan tai vaihtoehtoisesti vetäytyä vuorille meditoimaan. Ne ei ole mun juttuja eikä mun tarvitse niitä ymmärtää. Mä voin olla eri mieltä asioista ja mulla voi olla mielipiteeni, silti mä voin antaa ihmisten elää tavaravuorensa keskellä tai perunasäkissään ihan rauhassa. Niin kauan kun muiden elämänvalinnat ei vaikuta oleellisesti mun tai mun lasten elämään, ne saa olla.

On pimeys vähän synkkää mutta on se kaunistakin :)

Mutta se siitä sisäisestä taiteilijan tuskasta!!!
On mulla ollu mukavaakin eikä pelkkää synkkää pohdiskelua :)

Tiistaina käytiin kuopuksen kanssa kattomassa lätkää! Viimeks oon tainnu käydä kattomassa lätkää yheksänkytluvulla, ellei lasketa toissakevään MM-kisoja. Sinne jaettiin lippuja koululla ja käytiin veljen kanssa kattomassa muistaakseni USA- Valko-Venäjä-matsi. Ihan ok, mut melkosen vaisu, alkupään pelejä kun oli. Mutta nyt oli taistossa Jokerit ja Blues. Jokereiden pelaajia oli käynyt kuopuksen koulussa puhumassa liikunnasta ja vissiin vähän kiusaamisestakin. Oppilaat saivat liikuntapassit joihin merkata kaikki liikunnat imurointia myöten. Kaikki saivat myöskin liput Jokereiden peliin. Olihan se mahtavaa lähteä katsomaan lätkää mukelon kanssa, etenkin kun poika oli niin täpinöissään olkoonkin että flunssa kaihersi. Ja vaikkei kumpikaan joukkueista ollu se meiän perheen lemppari, oli matsia ja fiilistä kiva seurata. Ja vielä kun lempparimpi joukkue voitti... ;) Voisihan tuon ottaa uusiksikin :)

Matsia edeltäneenä viikonloppuna olin pitkästä aikaa laivalla. Onnistuin jopa nukkumaan hyvin - johtui varmaan siitä että laivan käytävät olivat kiitettävän hiljaisia. Ei taida lauantailähtö olla mikään bileristeily, ainakaan metelistä - tai sen puutteesta - päätellen. Ja hyvä niin, ei vanha enää jaksaisikaan :D
Ensimmäisenä iltana kuvioon kuuluu tietenkin laivan buffetti. Enkä muuten ajatellut kertaakaan etteikö tämä sopis "dieettiin". Kaloreita kun on mun mielestä vaikea saada täyteen arkena, niin pistetään mässäten silloin kun voi ;) Laiva keikkui jonkun verran, mutta ainahan se. Ei niin paljoa kuitenkaan että tavarat olisivat tippuneet pöydiltä. Nukkumaan mennessä oli mahtavaa katsella aaltojen tyrskyä hytin ikkunasta. Niin pelottava kuin meri oknin, on se myös mahdottoman kaunis.

Alkupalat on ehdoton ykkösjuttu - lohet ja sillit ja mädit ja... :P Juustoja en muuten syöny kaikkea - ihme O.o

Sunnuntaina herättiin ajoissa ja kipitettiin aamupalalle (sen päätin jo ajoissa että aamupala on saatava ennen mitään muuta). Ennen aamupalan kahvilla kuitannut allekirjoittanuthan on heti herättyään nykyään niin nälkäinen että harvoin kestää pitkää aikaa ennen kuin maha on saatava täytettyä. Siispä nopeasti syömään, ja ruoanhimoissani unohdin tietenkin kännykän (lue: kameran) hyttiin. No, sehän ei haitannut, koska toisena laiva-aamuna vedin tismalleen saman satsin ja silloin oli kännykin huolella mukana.

Vasta laivalla tajusin tuon puuron, raejuuston ja mehukeiton yhdistelmän mahtavuuden. Jäi aamupalarepertuaariin pysyvästi :)

Palan painikkeeksi maustamatonta jugurttia marjoilla ja vesimelonia :P

Ja sitten Tukholmaan. Vähän jännitti vietetänkö siellä isänpäivää ja ovatko kaikki kaupat kiinni. Menisikö koko kaupunkireissu kahvilla istuen... Mutta eipä onneksi. Vaikka mun ostokset jäikin tuliaisnameihin ja lasinalusiin, otin mä paljon kuvia kaikesta :D
Vaikka mun mielestä Tukholmassa on tuullut AINA, niin nyt tuuli taisi olla Suomessa ja keli oli ihan miellyttävä pienestä tihkusateesta huolimatta.

Kiekurakarkit on aina vähän niinkuin must saada :)

Kaikkee fantsua niinku katuja ja ovia ja ikkunoita. Ja mä.

Yhden ravintolan seinä ja vessan kattoa ja ovea. On mullakin kuvauskohteet -_-

Siinä on reikä! (Ruis-Antero, jos joku muistaa mainoksen)

Espresso House kivan levykaupan ja kiekurakarkkikaupan välissä tarjoili mulle elämäni parhaimman Chai Latten. Ja mukitkin oli mahtavat :D

Puu ja muuri. Ne oli hienot.

Jumalten kulkureitti. Jep.

Kotomatkalla ei buffet enää houkutellut, vaan kävimme syömässä "perinteistä kotiruokaa" karaokebaarissa. Lohta, lihapullia, muusia ja makkaraa. Pitää makkaraakin välillä syödä, ihan jo ettei makkaralle tule paha mieli.
Taxfreestä ostelin lisää tuliaisnameja. Käytiin baarissa kurkkaamassa ihmisiä, syötiin iltapala (muna-anjovisleipä ja kaffia, nam) ja sitten nukkumaan. Merenkäyntikin oli olematonta, joten uni tuli helposti.

Koska en ostellut alkoa, otin niistä kuvia ^_^ Oli miljonääriäidin viiniä ja humalaisia vinoja pulloja. Ja hirmuisen kallista viskiä hienossa pullossa :)

Koto-Suomessa oli kuulemma ollut myrsky. Tämä oli kai sitten se myrskyn jälkeinen aurinko :)

Sitten ruokauutisia. Jos niitä voi uutisiksi sanoa, aika lailla tässä mennään samoilla ruoilla kuitenkin, välillä yritän keksiä vaihtelua mössöihin. Niinkuin tuo vihreä smoothie... Värinsä se sai spirulinasta, ja maku oli kaurahiutaleiden ja olemattomien marjojen ansiosta melkoisen taikinainen. Ei jäänyt vakiovalinnaksi...

Nammmm... O.o

Kanaa, riisiä ja porkkanaa. ja ykköslemppareita kesäkurpitsaa ja persimonia.

Rahkaan Robertsin mustaherukkahilloa ja päälle mustikkakeittoa ja mustikoita - omnomnom :P

Paistoin silakoita :P

Kukkakaalia ja bataattia uunissa. Bataatin kokkaus oli eka kerta. Tykkäsin - paitsi sen kuorimisesta.

Täysjauhelihapihvi ^_^

Vihdoin sain testattua lehtikaalisipsejäkin. Tosi hyviä, ainoo vaan et tulee suhteessa kalliiksi kun tuo lehtikaali kutistuu nin mitättömän kokoiseksi uunissa. Seuraavaks tahdon kokeilla punajuurisipsejä :P

No sitä raejuustopuuroa mehukeitolla taas :D

Ja vesimelonia, taas :D

Ruoka on aina ollut mulle kiinnostuksen kohde. Kohta mä ehkä saattaisin uskaltaa sanoa sitä jo harrastukseksi, sillä kuopuskin on innostunut ruoanlaitosta ja leipomisesta ihan hirmuisesti ja ruokajutut kuuluu jokapäiväisiin puheenaiheisiin. Laivareissun aikana mummi opetti poitsun tekemään risottoa ja iseille pyöräytettiin hillosilmäkeksejä lahjomisiksi. Pikaiset rieskapizzat on kokeiltu ja eilen poika teki nakkikastikkeen itse alusta loppuun. Mun hommaksi jäi vain makaronin keittäminen. Ennen mausteita vältellyt mukelo on nyt itse kokatessaan myös tykästynyt uusiin makuihin. Liika pippuri ei haittaa yhtään, ja joka ruokaan pitää lisätä paprikaa. (Mulla oli sama lempimauste pienenä, lie perinnöllistä :) ) Ensi viikolla pitäisi leipasta sämpylöitä, kun on uusi hieno monitoimikone taikinaa alustamassa.

Blenderiosassa on iiiso kannu ja sillä voi tehdä kaksi pirtelösatsia kerralla! Jeiii :D

Mimmi-kissakin on keksinyt uusia juttuja. Jos partsin ovi ei pyynnöstä huolimatta aukea pian, alkaa kaihtimien kanssa kolistelu :D

Kuntoiluun hurahtaneen kodin saattaa tunnistaa esimerkiksi mattoon jääneistä painaumista ^_^

Ja okei. Pistän nyt lopuks viel mun ekan kehityskuvankin julkiseen jakoon. Huisin jännää. Nopeesti se kroppa alkaa muotoutumaan, tässä nyt on kuitenkin vasta seitsemäs viikko In Shapea menossa ja sen mukana kunnon salitreenejä. Ennen In Shapea olin mukana  Superdieetissä, mutta siinä keskityin syömisrytmin opetteluun enkä niinkään treenaamiseen vaikka kotitreenejä teinkin. Seuraavan laitan sit kun edestäkin huomaa muutosta ^_^ 

Mutta tässä tämä - tadaa :D

Painoa lisää ja samalla vatsaa littanammaks -kelpaa mulle :D