Yläpääjuttuja ja alapääjuttuja.

Vähän kesti saada aikaiseksi uutta tekstiä... Pahat olothan ei tosiaankaan lopu siihen mihin hoidot päättyy...

Vika tippa.

Viimeinen sytostaattitiputus oli kaksi viikko sitten, mutta kun tippaa saa kerran viikossa niin mitä ilmeisimmin sivuoireet ja ongelmat kertautuu viikko viikolta hankalemmiksi. Röörikin on ollut kipeimmillään nyt, sädetyksen loputtua puolitoista viikkoa sitten.

Myrkkytiputuksesta tuli joka viikko yksi pahoinvointipäivä lisää. Ja kun sen tehokkaamman tiputuksessa annetun pahoinvointilääkkeen teho hiipui viiden päivän jälkeen niin napsittavista pahoinvointilääkkeistä huolimatta tämän viikon huonot olot on olleet ihan ikävimpiä koko aikana. Mikään ruoka ei ole maistunut, nälkää ei ole tullut, kaikki vaan on lähinnä etonut. Väsymys on ollut järjetöntä. Särkylääkkeitä on saanut napsia huolella ympäri vuorokauden.

Säteiden polttamaa.

Sädetin vuodelta '32 :D

Eikä se tietenkään riitä että on huono olo... Nyt, jos alapääjutut on vaikeita niin suosittelen hyppäämään tekstissä kolme kappaletta eteenpäin ;)
Sytostaatit nimitäin kuivattaa limakalvot ihan korpuksi. Nenässä se ei ole haitannut, suussa moista ei edes huomaa, mutta alapää... Lähinnä fiilis on ollut vuorotellen sitä että olisi virtsarakontulehdus päällä ja vuorotellen limakalvot muuten vaan tulessa. Vessassa käynti on aiheuttanut irvistelyä. Välillä istuminen on ollut hankalaa, välillä jopa suihkun vesi on tuntunut ärsyttävältä limakalvoilla. Petipainista puhumattakaan - rasvoista ja liukkareista huolimatta ärsytys on ollut ihan kiitettävää. Sekä limakalvoilla että muutenkin - ärsyttäähän se jos kivasta hommasta tulee epäkivoja oloja jälkeenpäin!

Siispä rasvaa ja öljyä on kulunut - mikä on alapäässä aika ällöä, koska rasvalätringin jälkeen on tuhruinen olo. Sytostaattihoitajalta sain näytepaketteja kosteuttavista emätinpuikoista kahdelta eri merkiltä, toisessa oli myör rasvatuubi mukana. Niistä oli kyllä iso apu, ja rasva oli ihan ehdoton. Käytössä oli myös arganöljy (kiitettävän kestävä teho) ja Bepanthen- koska sitä on aina kaapissa. Nyt vasta, kaksi viikkoa viimeisimmästä tiputuksesta alkaa nämä limakalvo-oireet helpottaa - ja se on ollut ehkä paras helpotus kaikista!

Öljyä ja rasvaa yläpäähän ja alapäähän...

Toinen alapääongelma joka matkan varrella on tullut tutuksi ja jonka vahvoja särkylääkkeitä enemmän käyttävät tietävätkin, on ummetus. Eikä nyt puhuta siitä että vähän pitäisi pinnistää asioidessaan. Ei, vaan kun on kunnolla tulppa jumissa niin ei paljoa naurata. Sytostaattihoitohan itsessään - kuulemma - aiheuttaa ripulia, mutta kiitos särkylääkkeiden en itse ole sitä päässyt kokemaan kertaakaan. Ei, vaan taas on tieni vienyt vakiapteekin tiskille ostamaan peräruiskeita heti helpottamaan, Pregorionia jatkuvaan käyttöön ja ennakoivaan apuun ja salmiakkia. Salmiakkia pitää tietenkin ostaa jos jokin asia kiukuttaa, koska salmiakki piristää :) Tuo Pregorion ei ole mitään herkkua, maistuu vähän ruoholle, mutta mustikkamehun seassa menee alas aika kivuttomasti. Ja ennakoiva apu kannattaa kyllä ihan ehdottomasti ottaa käyttöön särkylääkkeiden kanssa - kuivat limakalvot ja kipeä takapuoli ei meinaan ole sitten niin yhtään hyvä yhdistelmä!!!

Jee!!! Alapääjutut ohi!

Noniin, nyt voi herkemmätkin palata takaisin tekstiin :)

Tässä on sairastamisen aikana kyllä huomannut miten tärkeät ihmiset onkin tärkeitä ja miten paljon onkaan niitä jotka musta välittää! On välillä ollut aika nöyräkin olo kun niin moni on tsempannut ja kertonut miten paljon merkkaan :)

Ihan pakko erikseen mainita Äiti <3 Onhan äitit aina <3 , mutta se että äiti on ollut kaikki viisi kertaa mun kanssa sytostaattihoidossa ja joka viikko auttamassa mua muutenkin. Miten helpolla oonkaan päässyt kun oon voinut nukkua väsymyksiä pois ja ruoka on tehty usein valmiiksi ja siivoukset on hoidettu niin ettei ole imuriin tarvinnut koskeakaan. Arjen pyörittäminen olisi tehnyt tästä kaikesta vielä paljon raskaampaa. Ja toinenkin on mainittava; Elämän Tärkeä Ihminen, joka on kyydinnyt mua sädehoitoon monta kertaa viikossa. Kuinka raskasta ois ollut kulkea joka päivä bussilla ja ratikalla hoitoon vartiksi ja taas vaeltaa sama reitti kotiin - usein ruuhka-aikaan. Tai taksilla vaikeina päivinä, olihan mulla Kela-taksiin oikeuttava todistus jolla olisi kulkenut halvemmalla kuin normitaksilla, mutta ei sekään kovin rentoa ole. Olisi ollut noloa yökätä pussiin taksissa - ja pussihan mulla kulkee edelleenkin laukussa aina mukana. Tärkeä Ihminen on muutenkin pitänyt musta hyvää huolta, rasvannut säteistä kuivaa selkää ja muistuttanut syömään. Unohtamatta tietenkään kaikkia muita jotka muistavat ja tarjoavat apuaan. Tulee tosi rakastettu olo kun huolehditaan ja tuetaan ja ollaan apuna tarvittaessa <3

Hoitojen aikaan söin enemmän pullaa kuin vuodessa yhteensä - kiitos Syöpäklinikan kanttiinin ja herkkumunkkiensa...

Seuraavaksi asia etenee ens viikolla käymällä labrakokeissa ja perjantaina on taas luvassa PET-TT-kuvaus, joka oli viimeksi ainakin tosi jännä radioaktiivisine tiputuksineen ja tuplakuvauslaitteineen. Täytynee tilata uudet kuvat itselle. Tärkeä Ihminen kuvasi kerran sädehoidon aikana yhtä hoitajien näytöistä, jossa näkyi viipalekuvaa minusta ennen hoidon aloittamista. Oli mahtavaa nähdä videolta miten sydän sykkii :D

Mulla on sydän! Ja näytän vähän Darth Vaderilta!

Mun hammaspaikat loistaa :D

************

Jaaaaaaaaaaaa.... Tässä välissä mulla olikin sit muutama koomapäivä. Edelliset tekstit kirjoitin viikonloppuna ja "jo" nyt jaksoin nousta taas läppärin ääreen...

Viime päivät on sisältäneet lähinnä hikoilua, palelua, etomista, oksentelua, nukkumista, itkemistä, kiroamista ja henkistä kipuilua.

Tällaiset tuskajatkumot ei tietenkään auta painoasiaan mitenkään... Päinvastoin, oon jo alittanut blogin alun lähtöpainon, eikä kiloja ole enää kuin 42. Suoraan sanottuna vituttaa ihan armottomasti. Saa nähdä ehtiikö paino normalisoitumaan ennen leikkausta minkään vertaa, mutta vähän on huonot fiilikset kun tuo painon nostaminen on mulle normaalistikin ollut tus-kas-tut-ta-van hidasta touhua eikä aikaa ole kuin viikkoja... Juujuu, pitää vaan syödä enemmän - sehän on se kätevä neuvo jota kuulen usein. Helpommin sanottu kuin tehty, etenkin tämän röörin ja kökkövatsan kanssa. Kun ei vatsa vedä litroittain niin ei vedä. Täytyy visiin alkaa turvautua nestemäisiin kaloreihin, kuten mehuihin ja apteekin ravintovalmisteisiin. Noilla ravintojuomilla mä olen nämäkin muutama päivää mennyt...

Päällimmäisin fiilis näissä päivissä oli kuitenkin järjetön väsymys. Makasin ja hengitin, saatoin ajatellakin hieman, mutta siinäpä ne päivän touhut sitten olikin. Vastasin yhdellä sanalla, urahtamalla tai nyökkäämällä. En katsonut silmiin, halusin vain olla rauhassa. Itkin turhautumista vähän väliä. Join vettä tai ravintojuoman välillä, sitten taas nukuin hetken. Mitään en halunnut syödä - kaiken syötävän ajatteleminenkin nosti hapot kurkkuun. Lääkkeetkin oli vaikea ottaa, kun kaikki yökötti. Paleli ja hikoilutti niin että vaatteet oli märät - tämä ilmeisesti johtui siitä että yritin lopettaa särkylääkkeet liian nopsaan. Puoli satsia opioidia kurkusta alas niin olo parani hikoilun osalta... Kiva olla tietämättään lääkenarkki. Tai ei.

Välillä mietin ettei kukaan voi olla näin saamaton ja väsynyt, ei oikeasti. Teeskentelen vain laiskuuksissani ja oikeasti kyllä jaksaisin mitä vaan jos edes vähän yrittäisin... Ja sitten menin suihkuun pesemään hienhajua pois ja jo se veti voimat niin loppuun että seuraavaksi äiti sai pukea mut alusvaatteita myöden. Ei ollut kivaa se. Onneksi taas äiti on ollut täällä pitämässä huushollia pystyssä ja muksuja kurissa (ei vaan, kilttejä enkeleitähän nuo on :) ). Ei olisi mistään tullut mitään jos mun olisi pitänyt saada jotain aikaiseksi. Eilenkin äiti soitteli ties miten monta puhelua että sai täksi päiväksi lääkärin kiinni - käytiin labrassa ja saatiin varmistus ettei ainakaan verikokeissa ole mitään hälyyttävää. Ei auta kuin odottaa parempia oloja...

Ja tänään onkin ollut parempi ilta. Oon saanut jopa syötyä kun on tullut mielitekoja - pizzaa ja puuroa. Olo on melkein normaali kun tuskaisimmasta olosta otetaan pois hikoilu, palelu ja etominen. Saattaa olla että pieni puklu tuli jossain vaiheessa, mutta niin kauan kun ruoat pysyy sisällä niin kaikki on hyvin. Ja kuten huomaatte, jaksoin läppärin ääreen kun aiemmin en jaksanut lukea edes kännykästä viestejä. Saattaa äitikin päästä viikonlopuksi kotiin :)

Bloggari ja häröilevä neuvonantaja.

Nyt voisin taas nukkua hieman...

Retkahduksentapainen.

Alotin kirjottamaan uutta postausta syöden perjantaisen pizzan jämiä...

Eikä mua edes hirveesti ahdista tai kaduta. Mä oon vetäny tän viikon niin pienellä budjetilla ettette uskokaan, mä oon joutunu kieltämään lapsilta tietyt ruoat koska mulla on ollu päivämäärät ja ruoat valmiiks suunniteltuna. "Ei, tänään ei syödä lihapullia kun ensin syödään toi makaronilaatikko. Ja kalapuikot syödään vasta lihapullien jälkeen koska ne säilyy." Mut sitä mä en tajunnu miten koville tuollanen säännöstely ottaa...

Sen tajusin vasta perjantaina kun lapset lähti viikonlopuks isälleen. Siihen mennessä olin hössänny aamupalan meille kaikille ja päiväruoan lapsille - sit kun kämppä tyhjeni niin mulla losahti totaalisesti päässä. Mua ei kiinnostanu kaappien ja pakastimen tyhjennys enää tipan vertaa, mua ei kiinnostanu edes syödä. Tein itelleni pussi-misokeiton ja kaks hapankorppua ja painelin päiväunille. Nälkä jäi mut se ei paljoo kiinnostanu. Kyllä mä sen tiesin että syödä pitäis, ja et nyt ei mennä ihan täysillä valoilla, mut ei vaan jaksanu kun ei ollu pakko.

Joten perjantaina illalla kun tuli tarjous pizzasta ja punaviinistä, niin en kieltäytyny. Ajattelin asian niin, et pääasia että saan kaloreita. Mulla on rasva-arvot kunnossa, kolesterolit hyvät, rasvaprosentti ihan ok ja liian vähän painoa. En tiedä onko se järkevin tapa ajatella, mut se on mun tapa ajatella.

Ja lauantaina sit söin loput pizzasta. Ja päätin syödä koko päivän vapaammin. Aamupala oli tuttu ja turvallinen pirtelö, mutta sen jälkeen menin päiväpizzan kautta suoraan iltamässyihin. Maha oli kyllä ähkytäynnä loppuillan, mutta kummempaa pahaa oloa ei tullut sokerimössöstäkään. Sunnuntaiaamun sormituntuma tosin oli melko vivahteikas turvotuksesta voimattomuuteen, mutta ikävät fiiliksetkin katosivat melko nopeasti.

Viikonlopun mässyt :P

Aamupirtelöön oli piilotettu superjuttujakin - spirulinaa, OptiMSM:ää ja ruusujuurijauhetta :)

Katti vei mun toisen aamupalamunani ja näytti päälle kieltä.

Hauska huomata, että kun on oppinut syömään, niin oppi näkyy myös pizzansyönnissä. Ei, en mä koko lättyä silti saanut uppoamaan, mutta puolikas meni hujauksessa. Ja tuo toinen puolikas hujahti yhtä nopeasti. Jei, mä osaan syödä mitä vaan :D

Onneks päätin jo kuntokuurini alussa, että otan rennosti jos siltä tuntuu. En syyllistä itteeni, en vaadi iteltäni pilkuntarkkaa suoritusta. Mulle päätavote on saada se paino nousemaan ja sen myötä lihasta lisää ja voimaa arkeen. Mä voin tiristellä rasvoja alemmas sit kun mulla on varaa siihen, sit kun kroppa on paremmassa kunnossa. Eli isompi. Eli normaalipainossa ja mieluiten reilusti sen alipainorajan ylikin.

Kaikkea nättiä kaupassa ja minä tietenkin heti kuvaamassa niitä -_-

Mä en ensin edes tunnistanut tuota kurpitsaksi. Luulin sitä muovimöhkäleeks joka helpottaa hevi.tuotteiden esillepanoa... Val-ta-va!!!

Kaupan parkkipaikalla oli malliesimerkki siitä että nuoretkin voi osata hoitaa parkkeerauksen.

Perjantaina hain lisäravinteetkin postista. Aminopörssissä muuten asiakaspalvelu toimii! Olin tilannu ison paketin Echinasinkkiä talven flunssien karkotusta varten, niin soittivat tilaus-iltaa seuraavana aamupäivänä, että oli ollu virheellistä tietoa nettikaupassa eikä niitä isoja paketteja enään olekaan. Pienempiäkin löysivät vain kaksi, mutta kysyivät käykö mulle että yliviivaavat mun echinasinkin kokonaan tilauksesta, ja laittavat sit ne kaks pienempää pakettia velotuksetta pakettiin mukaan. Totta helv... kävi! :D Nuiden hätävarahivenaineiden lisäksi tuli kookossuklaaproteiinijauheet, paljon kehuttua Micro Whey Activea. On muuten tosi hyvää! Tuossa ei ollut sitä jauhoista suutuntumaa mikä protskuissa yleensä tahtoo olla. Ja veteen sekotettuna ei ollut yhtään vetistä. Nam! :P Lisäks tilasin maltoa palkkaria varten ja -tadaa- kreatiinia. Aikoinaan sitä kokeilin himpan verran, mutta en tykännyt turvonneesta olosta. Nyt meinaan silti kokeilla uudestaan - tänään alkaa tankkauskuuri ja viiden päivän jälkeen sit ylläpitoannokselle. Jos vaikka sais lisäpotkua salihommiin eikä se painonnousukaan haittais.

Mä tiedän, ettei se painonnousu aina ole juhlaa vaikka se onkin tavoitteena ja toiveena. Välillä mulla on vatsa ollu turvoksissa enkä mä itselleni isoa mahaa tahdo. Tai kun muuten turvottaa niin saattaa mielessä käydä että eikö hoikkana ja heikkona oo ollu ihan hyvä olla. Ja entä jos mun kroppa oppii siihen että pitää syödä ja vaatiikin vaan koko ajan lisää, tottuu suurempiin ja suurempiin annoksiin? Entä jos mä alankin kasvamisen sijaan lihomaan? Mä en tahdo laihikselle olemaan nälässä! Aika pitkälle menee välillä ajatuksissa, mutta se lie ihan normaalia. Mä oon tosi ilonen siitä että oon saanu Emmiltä vinkkiä siitä, ettei kasvaessa fiilikset aina ole hyvät ja positiiviset. Että välillä tuntuu painon menevän vääriin paikkoihin. Se on helpottanu mua hirmu paljon käsittelemään omia ajatuksenpoikasiani. Osaan lykätä pois ne ajatukset ettäkö laihana ois parempi. Mutta kun ei ole. Terve paino ja oikee kropankoostumus on paljon tärkeempää. Se helpottaa arkeakin kun ei tarvitse olla pyytämässä apuja joka asiassa. Ihan perusjaksaminen helpottuu. Ja vaikka syömisiin välillä menee hermo, mä tiedän että hyvä ruoka auttaa mua henkisestikin jaksamaan paremmin ja pysymään pirteänä. Ja vaikka mä tuijotan vaakaa välillä ehkä liikaakin sitä painoa odottaen, yritän olla arvostelematta jokaista uutta muhkuraa hyväksi tai huonoksi.

Mittoja otin itsestäni taas muutama päivä sit. Kaikista ilosin olin huomatessani, että mun mitat on samat kuin elokuun alussa kun alotin syömäänopettelun Superdieetillä, MUTTA painoa mulla on kaksi kiloa enemmän! Mä olen siis tiivistynyt! Vaikkakin olin välillä ilonen siitä, että vyötärö oli kaksi senttiä kaventunu, niin tää on mun mielestä kyllä vielä huipumpi juttu. Ja ne möhömahafiilikset on ollu enemmän päänsisäisiä tai ohimeneviä kuin mitään pysvää. Jotain siis oikeesti tapahtuu :D 

Höpinät jatkuu...

Ja suoraan asiaan... Asioihin :)

Eilen selailin kuvia läppäriltä ja silmään osui kuva kesältä, kun oltiin kuopuksen kassa pelaamassa koripalloa. Kuopus on muuten hirveän hyvä valkku, ohjeet oli napakoita (Enemmän voimaa! Keskity! Jousta polvista!) ja rohkasu kiitettävää (Sun pitää luottaa ittees! Sä pystyt siihen!) ja vähän jopa innostuin pallon sukkaan heittelystä. Mutta nuo kuvat... En tykkää.

Siinä on semmonen "laiha läski" eli löysää lihattomuutta...

Kuvissa taisin "onneksi" olla painossani vähän normaalia alempanakin, sillä kesän aikana paino kävi 43 kilossa. Elokuuhun mennessä oli tullut vajaa pari kiloa lisää, mutta siihen se tyssäsi. Elokuussa aloitin Superdieetin painaen rapiat 44 kiloa ja SD:n loppuun mennessä painoa oli tullut kilo lisää. Kuudessa viikossa vain yksi kilo... Toisaalta ihmisen terveellinen "lihomis"tahti taitaa olla aika erilainen määrissä kuin ihmisen laihtuessa. Itselleni asettama viiden kilon tavoite tämän vuoden puolella (no, vähän ylikin - haluan ylittää viidenkymmenen kilon maagisen rajan) alkoi tuntua melko mahdottomalta. Mun painoidolini Emmi Sylanderkin sanoi, että tavoite on aikasta kova, mut ei ihan täysin mahdoton. Ja ehkä tavotteet on ihan ok pitää ihan hippusen "liian" ylhäällä, kuin liian alhaalla.
Ja nyt muutaman päivän varmistelujen jälkeen alan uskomaan sen, että mun paino on jo ylittänyt 46 kiloa! *tähän väliin fanfaareja ja hurrausta*

Näin Emmin kuvan Fitfarmin facebook-sivulla joskus keväällä. Pienessä ennen-kuvassa oli tosi hento tyttö, yhtä hento kuin mä olin ennen lapsia. Ja isommassa jälkeen-kuvassa oli järjettömän hyvännäkönen nainen - oli habaa ja selkää ja peffa ja vyötärö! Mulla ei ollu mitään niistä - tasapaksu pötkylä vaan. Siinä vaiheessa jotain napsahti mun päässä ekaa kertaa - "mäkin tahdon!". Kuva meni mun kännykän taustakuvaksi, että muistaisin mitä tahdon ja alkaisin elää sen mukaan. Edes jotenkin.

Kesän alku menikin kuopuksen kanssa pelatessa ja uidessa ja metsäretkillä ja kävelyillä. Salillakin kävin muutaman kerran uimareissujen yhteydessä. Pääasiana pidin liikkumisen aloittamista. Syömisiäni en tainnut vielä siinä vaiheessa ajatella sen kummemmin. Sen vuoro tuli siinä vaiheessä kun heinäkuussa innostuin hortoilusta - vanha kiinnostus terveellisempään ruokaa heräsi samalla.

On siinä pieni kuhmu! (Siinä kädessä.) Ja mun motivaattorikuva jääkaapin ovessa ^_^

Superdieetin aikana tein vain kotitreenejä, en uskaltautunut salille ennenkuin viimeisellä viikolla. Silloin aloitin treenaamaan omilla ohjeillani. Vähän vanhoja ohjelmia soveltaen ja  uusia liikkeitä testaillen. Viikko sitten alkoikin sitten vihdoin viimein tämä In Shapen saliohjelma, josta oon tykännyt ihan hirveesti. Ja katsokaa nyt kuvaakin, viikossa on kasvanut tuommoinen armoton hauis!

Toinen jännityksen aihe tuleville viikoille on mun iho. Söin toukokuusta viime lauantaihin asti Roaccutania, ja se on tehny mun toivottomalle iholle ihan ihmeitä. I'm in love <3 Ja siihen siis oli kokeiltu jo kaikkea vuosien saatossa... Antibiootteja sisäisesti ja ulkoisesti, naamioita ja hoitoja, puhdistusta ja happokuorintaa... Viimeinen tippa iholle taisi olla hormonikierukka joka sotki nassuni ihan totaalisesti. Vuoden kärvistelin kierukan kanssa ja söin samalla antibiootteja kumotakseni kierukan vaikutuksen ja pärjäilin jotenkuten. Vaan kun kierukan poistokaan ei kummemmin auttanut ja parin vuoden kärvistelyn jälkeen otsaani nousi ihan hirmuinen ryhelmä näppyä päätin hankkia itselleni Roa-kuurin millä hinnalla hyvänsä. Ja eipä siitä tarvinnut lääkärin kanssa tapella - kuuri napsahti pöytään samantien.
Nyt varovasti, ennen-kuvat eivät sovi herkimmille...

Koska Roaccutan kuivattaa ihoa ihan hurjan paljon, olen viimeiset viisi kuukautta ollut huulirasva-addikti... No, en edes huulirasva - ainoa joka toimi oli punainen Bepanthen. Tunnin välein. Nyt yritän totuttautua siihen ettei huulia tarvitse rasvata jatkuvasti, vaikka huulet vielä kuivuvatkin normaalia enemmän. Toinen asia johon pitää totuttautua on hiustenpesu. Ihan totta! Viisi kuukautta olen pessyt vain silloin tällöin hiuslakat tai naamiot pois hiuksistani, muuten olen suihkussa lätrännyt vain hoitoaineella.
Punotusta on vieläkin, mut se ei haittaa niin ollenkaan. Mä oon niiiiiiin hurjan onnellinen tuloksesta, että mun tekis mieli suositella Roaccutania jokaiselle vastaan tulevalle näppynaamalle :D Ainoo mikä harmittaa, on se että hain sen vasta nyt.

Vielä lisänä se, etten tiedä miten kortisoni vaikuttaa mun ihoon. Sen tiedän että se ohentaa ihoa. Ja sen että iho on sen takia tosi herkkä punottamaan. Mutta liittyykö se akneen jotenkin - ei hajuakaan, enkä ole löytänyt faktaa mistään. Toisaalta Roa-kuurin alussa lääkäri olisi määrännyt kortisonikuurin ihon lisärauhoittamiseen... Että en sitten tiedä onko se hyväksi vai pahaksi vai sekä että...

Mutta pääasia on se, että mua ei yhtään ahdista lähteä ulos ilman meikkiä! Salillakin on ihan kiva puuskuttaa ja puhista kun tietää että nassu punoittaa normaalimäärissä :D

Nyt mä taidan mennä kääntelemään sitä mun myskikurpitsaani ja mietin mitä siitä tekis :)

Tästä tämä nyt sitten lähtee!

Blogin pitäminen nimittäin. Melko jännää :)
Terveellisempi elämä alkoi siis jo joku aika sitten. Oon parannellu elintapoja jo elokuusta saakka. Ensin jätin tupakin, ja pikkuhiljaa jäi iltaoluetkin kauppaan. Liityttyäni Fitfarmin Superdieettiin opettelin syömään oikein; ruokavalio puhdistui eineksistä ja kovasti pinnistämällä opin viiden aterian päivävauhtiin. Superdieetin jälkeen on vuorossa Liten In Shape ja tarkoituksena saada lisää painoa ja lihasta! Nyt ajattelin kasata itselleni vähän sosiaalistakin painetta hommaan - ei ehkä tule lipsuttua niin paljoa, ja treenitkin saattaa houkuttaa enemmän kun tietää että joku saattaa seurata tuleeko tuloksia vai ei...

Jos vähän pohjustan koko hommaa kertomalla itsestäni...
Oon ollut alipainoinen suurimman osan elämääni. Tähän asti väitin syöväni kunnolla, jopa "paljon" ja ihmettelin miten roskaruoastakaan ei mitään tarttunut kroppaan... Nyt tajuan, ettei kerran päivässä roskan mättäminen auta asiaa, koko päivän kalorit on melkoisen vaikea saada yhdestä ateriasta - vaikka sitten vetäisi pizzan ja huuhtoisi sen oluella alas...

Ennen lasten saantia olin hirmu alipainoinen, painoa ei ollut kuin 39 kiloa. Pituutta 157 (pituus on päivitetty keväällä 158 senttiin, woohoo!). Mutta se oli mulle ihan normaali olotila. En säännöstellyt syömisiäni enkä harrastanut pakonomaisesti liikuntaa - höh, en harrastanut ollenkaan liikuntaa. Tykkäsin silloinkin ruoasta, vaikka nykyään ehkä vielä enemmän. Silti sai kuulla "vitsikkäitä" heittoja anoreksiasta ja hämähäkkijaloista.

Lasten myötä paino nousi muutaman kilon; ensimmäisestä 42 kiloon, toisesta jo 45 kiiloon. Kerran painoin viiskytviis, mut se johtui lääkityksestä eikä ollu yhtään mukavaa, turvotusta vaan. Vaan kun loppu lääkitys, humahti painokin vuodessa takas vakio-neljäänviiteen. Ja siihen on jymähdetty. Muutama vuosi sitten sain kuntosalilta pari lisäkiloa ja kaupan päällisiksi hienon peffan. Sitten tuli ero ja salihommat jäi. Ja peffa lähti kans :(

Ja ettei asiat ois liian yksinkertaisia, lisätään soppaan vielä sairaushistoriaa (tämä kohta lisää nykypäivinä usein tuntemaani mummoutumis-fiilistä) ! Olen sairastanut nivelreumaa kolmekymmentä vuotta. Se jo itsessään vaikuttaa ikävällä tavalla voimiin ja lihaksiin. Saati sitten se, että oon syönyt kortisonia enemmän ja vähemmän saman ajan - ja se on myrkkyä lihaksille. Tiedossa siis lie tuplataistelua painojen kanssa. Eikä siinä vielä kaikki! Ettei syöminenkään onnistuis liian helposti, on reumalääkkeet aiheuttaneet ruokatorven tulehduksen ja sitä myötä ahtaumaa, eikä ruokatorvi tahdo joustaa ihan normaalilla tavalla. Tän takia vältän viimeiseen asti isojen juttujen nielemistä, kaikki vitamiinit ja omegat on siis löydettävä pureskeltavina vesioina tai nestemäisenä. Vatsan takia syön vatsansuojalääkkeitä, ettei tutkimuksissa todettu "parantunut alkava vatsahaavakaan" pääse enää valloilleen. Lääke auttaa myös armottomaan närästykseen. No, se siitä, valitan seuraavan kerran jos iskee oikein paha flunssa :)

Nyt aion ainakin kovasti yrittää saada painon viiteenkymmeneen kiloon, mieluiten tän vuoden loppuun mennessä. Melko varmasti peffakin tekee siinä samalla comebackin.

Ja siinä hommassa te saatte olla se eteenpäin potkiva positiivisen painostuksen voima <3

Kaikenmoisia ruokakuvia on sit tulossa - paljon :P

Oon oppinut syömään vähän rumempaakin ruokaa - tässä rahka, mehukeitto ja pellavaleseet melkein sekotettuna :D