maanantai 4. lokakuuta 2021

Kuulumisia, rönsyilyä ja alekoodeja

 Tämä kirjoitus sisältää yhteistyömainintoja ja alekoodeja, mutta minkäänlaista blogikirjoitusta minulta ei ole pyydetty. Eipä yhteistyötahot taida edes tietää että kirjoittelen täällä näitä höpinöitäni! Mutta asiaan...

Mikä siinä onkin, että aina kun liikunnan aloittaa tauon jälkeen, niin iskee flunssa? Tai tiedänhän minä vastauksen omaan kysymykseeni, mutta silti se jaksaa aina ihmetyttää ja harmittaakin. Kun liikunnan aloittaa tauon jälkeen kovin reippaasti, voi välillä käydä niin, että liikuntasuorituksen kohdalla vastustuskyky laskee ja jos ei lepää tarpeeksi siinä liikunnan ympärillä niin voi pöpö päästä niskan päälle. Ei huolta, liikunta parantaa vastustuskykyä pidemmällä aikavälillä kyllä, eli flunssan välttäminen ei vieläkään ole kovin hyvä syy jättää liikuntaa väliin.

Tämä oli vähän rajumpi flunssa kyllä, ja siksi olen pysytellyt salilta pois peräti kaksi viikkoa. Reilu viikko meni kotona saikutellessa ja vielä tämä viikko oli levättävä vaikka kouluun jaksoikin. Kuumettakin nousi alkupäivinä, vaikka minulle ei kuume yleensä nouse, koska kortisoni pitää kuumeen piilossa. Kuume tosin saattoi johtua juuri ennen flunssan iskemistä saadusta kolmannesta koronarokotteestakin - tai sitten vaivana oli sekä flunssa että rokotteen haittavaikutukset. Joka tapauksessa, edellisestä treenistä on jo sen verran aikaa että ikävä salille on melkoinen!

Tässä kotoillessa olen sitten keskittynyt syömisiini ja muiden terveysasioiden pähkäilyyn kun en oikein muuta ole voinut tehdä. (Ja kouluhommiin, aina kouluhommiin!) Alkuun ajatuksena pt:n kanssa oli parantaa eväideni rasvakoostumusta. Pääasiassa energiaa ruoasta hamstratessani olen helposti mennyt aina kalorien määrä edellä sen tarkemmin katsomatta tuleeko ruoasta mitään muuta tarpeeksi - kuten proteiinia. (Okei, kuituja tarkkailen kyllä.) Uusi ruokavalioni sisälsikin vähemmän sokeria ja rasvaa kuin ns normiruokavalioni, mutta huolellisemmin lisättyä öljyä. Olen myös käyttänyt melko lailla vapaasti kermaa ja voita ruoanlaitossa, sillä en ole ainoa laiheliini meidän perheessä joka kaipaa lisää massaa. 

Fitverstaan kautta palvelutestaajina toimivat asiakkaat saivat kivan alennuksen Puhdin labratutkimustuotteista. Isompien tutkimuspakettien kohdalla alennukset olisi olleet aika mojoviakin, mutta koska minusta otetaan aika ajoin aika paljonkin verikokeita ihan julkisen terveydenhuollon puolella, en nähnyt isoa koekasaa itselleni tarpeellisena. Halusin kuitenkin tsekata kolesteroliarvoni, koska kokonaiskolesterolini on pari kertaa elämäni aikana ylittänyt suositukset. Toisella kerralla syntipukkina saattoi tosin olla lääkekuuri, joten mitään varmaa aavistusta minulla ei arvoistani ollut. Ajattelin kuitenkin että kovan rasvan kuluttaminen olisi saanut arvot koholle. Pelkän kolesterolipaketin hinta oli kuitenkin sen verran halpa, että olisin sen ottanut ilman aleakin ja seurantakokeet otan joka tapauksessa loppuvuodesta. 

Yllätys olikin sitten melkoinen kun sain tulokseni, sillä missään arvoissani ei ollut valitettavaa. Ehkä saan kiittää geenejäni, tai sitten kuitu-vahtaustani tai sitä että hölvään myös pehmeitä kasvirasvoja ruokaani paljon. Viilaamista ei arvoissani siis paljoa ole, mutta ainahan hyvää kolesterolia voisi haluta pikkaisen ylemmäs ja huonoa ihan himpan vielä alemmas... :D 


Puhdilta tekin muuten voitte nyt saada hinnasta 15% pois koodilla FITVERSTASPUHTI joten jos vaikkapa omat vitamiinitasot tai rautavarastot on mietityttäneet niin nyt on vähän edullisempaa käydä niitä tarkastuttamassa.

Julkisella puolella minusta otettiin hiljattain rautakokeet, kun tsekattiin miten rautatiputus onnistui. No, onnistui ja onnistui... Rautavarastot saatiin nousemaan kahdestatoista kuuteenkymppiin. Tällä pärjää hetken, mutta vuoden jaksamisesta voinee vain haaveilla kun aiemmin tankkaus on nostanut varastoarvon yli kahteensataan tai jopa yli kolmensadan. Kolmen kuukauden päästä otetaan check-up ja katsotaan paljonko raudoista olen kuluttanut. Minulla on piakkoin myös soittoaika reumalääkärille, ja ajattelin kysyä hänenkin mielipidettään tähän rautahommeliin, kun tällaisen monivaivaisen kohdalla pitäisi katsoa kuitenkin kokonaisuutta eikä vaan yhtä osa-aluetta. 

Reumapoli otatti myös omat seurantakokeensa, ja niistä kävi ilmi että D-vitamiiniarvoni on suorastaan nolo - jopa edelliskesän mahtavien aurinkokelien jälkeen. Ihan suoranaista puutosta minulla ei ole, mutta D-vitamiinin saantini on pahasti riittämätöntä. Tämä asiahan kiinnosti reumalääkäriä siitä syystä, että alkuvuoden luustontiheysmittaus kertoi luustoni kärsineen viime vuosien hyvin kevyestä liikunnasta ja rajoitetusta syömisten määrästä. Ja kun siihen lisätään jatkuva kortisonilääkitys, on soppa valmis. Lääkäri haluaisi minulta kortisonin pois ja jotain muuta tilalle, itse taas haluaisin nyt ensin kokeilla saada luustoa vahvemmaksi kortisoni siinä siivellä ja vasta jos se ei onnistu niin olisin valmis vaihtamaan tutun ja turvallisen myrkkyni johonkin vahvempaan. Siinäpä siis taas yksi syy pakertaa kuntosalilla! Jokainen jota painojen kolistelu kiinnostaa, tietänee myöskin sen homman vahvistavan luita melkoisen mukavasti.

Kuva yhdestä herkkuaamupalastani. Okei, ei herkku, mutta ihan hyvää :D
(Rahkaa, kaurahiutaleita, mehukeittoa, pellavarouhetta, öljyä ja marjajauhetta)

Tietääkö joku vielä tähän aikaan syksystä hyvää pihlaja-apajaa jonka voisin tyhjentää? :D
Hummusta öljyllä, ruislastuja ja hapatettuja pihlajanmarjoja. Omnom!

Nöyrryin siis hakemaan apteekista lääkärin määräämän kalsium-valmisteen ja olin itse asiassa iloinen saadessani valita nieltäviä kapseleita, sillä aiemmin olen aina saanut purutabletteja jotka on ihan silkkaa jauhotuskaa napostella. Minulla oli aiemmin kalsiumjauhetta juomaan sekoitettavaksi, mutta olen huomannut olevani aivan sysisurkea sekoittelemaan minkäänlaisia juotavia asioita itselleni. Hyvä kun aminojuoman jaksan tehdä salille ja välipalaksi silloin tällöin... Lisäksi hommasin ihan oman purkin D-vitamiinia. Muksut saa nauttia salmiakin makuisista vitamiineistaan, mutta minä napsin deenkin tylsänä mauttomana nieltävänä valmisteena. Rautalisä olisi hyödyllinen myös, mutta vatsani ei niitä kestä ja syöminen olisi luultavasti jatkuvaa eikä kuuriluonteista. Ja lisäksi B12-vitamiinin saan loppuelämäni ajan piikkinä. Nyt opiskelujen aikana sen pistää koulun terveydenhoitaja, mikä on ihan loistojuttu kun homma hoituu nopsasti koulupäivän ohessa eikä tarvitse erillistä jonottelua terveysasemalla. 

Vitamiinini ja hivenaineeni hommaan siis apteekista, mutta nuo jo mainitut aminojuomajauheet ja proteiinit olen usein tilannut netistä. Näin mahalaukuttomana ravinteiden imeytyminen on vähän mitä on, ja oikominen on välillä enemmän kuin suositeltavaa. Esimerkiksi proteiinit on sellaisia, että elimistön pitää pilkkoa ne ensin aminohapoiksi, ja vasta sitten ne imeytyvät kropan käyttöön. Ja niistä aminohapoista elimistö sitten rakentaa sellaisia proteiineja kuin näkee tarpeelliseksi. Normaali ruoansulatuskanava osaa pilkkoa proteiinit ihan hyvin, mutta kun se hieno sulatusuuni eli mahareppu puuttuu, on ihan jees saada osa proteiinien rakennuspalikoista suoraan imeytyvässä muodossa ja hetimiten käyttöön. Tämän asian järkeilin alkuun itse, mutta varmistin vielä ajatuskulkuni järkevyyden itse Lihastohtori Juha Hulmilta etten höpisisi ihan puutaheinää.

Koska tavallisista kaupoista saa useimmiten vain proteiinijauheita tai aminomuodoista enimmillään bcaa-juomia, tilaan jauheeni netistä. Bcaa:han sisältää vain kolmea haaraketjuista aminohappoa niistä kaikista yhdeksästä ihmiselle välttämättömästä aminohaposta joita meidän pitää saada ravinnosta. Eaa-valmisteet taasen sisältävät kaikki yhdeksän välttämätöntä palikkaa. Näiden yhdeksän lisäksi on olemassa vielä yksitoista muuta, mutta niitä elimistö osaa itse rakennella eikä niitä tarvitse hamuta suun kautta. Voisin kirjoittaa aminohapoista varmaan vaikka kuinka pitkään, mutta lykkään sen johonkin myöhempään kertaan. Aihe on kuitenkin kiinnostava joten tulette kuulemaan siitä kyllä lisää :D 

Ystävän kanssa smoothilla <3 

Toinen alekoodi liittyykin lisäravinteisiin, sillä koodilla FITVERSTAS15 saa Aminopörssin valikoimasta viisitoista pinnaa hinnoista pois. Taidan tilata sieltä seuraavan satsin itsekin pian!

Ja kolmas alekoodi onkin sitten Fitverstaan oma. Tämä pt-kokeiluhan on Fitverstaan kautta ostettu ja eka pt-valmennukseni ikinä. Aiemmin olen osallistunut nettivalmennuksiin, jotka ei ihan näin henkilökohtaisia ole olleet, mutta kivoja silti. Niitä taas on tullut ostettua muutamaltakin yritykseltä, mutta Fitverstas on jäänyt mieleen erityisen positiivisena kokemuksena. Sieltä on kysytty kuulumisia nettivalmennuksenkin aikana, mikä ilahdutti vaikka myös hämmästytti tapahtuessaan. Fitverstaalla on aina ollut myös hyvinkin edullisia vaihtoehtoja, jos tarve on ollut vain saada uusi treeniohjelma testattavaksi, ja näitä olen itse ostellut useammankin kerran. Hintoja on siis laidasta laitaan, ja siksi tämä alekoodi ei sisälläkään ihan kaikkia palveluja. Jo muutenkin halvat kahden euron ohjelmat ja ihan uusimmat nettivalmennuspaketit eivät siis halpene tällä koodilla, mutta Fitverstaan sivulta löytyy monenmoista pakettia sekä sali- että kotitreeniin ja lisäksi ruokavalioitakin on valittavaksi.

Eiköhän tämä riitä tältä kerralta. Tällä viikolla on tarkoitus palata takaisin treenin pariin ihan huolella, kunhan koululta jaks.. Eikun palaan kyllä! Lisää kuulumisia ja kuntojuttuja ensi kerralla! Vielä ehtii hetken nauttia mahtavan upeasta ruskasta, eli metsään mars <3 

Ruska on ollut tänä vuonna ihan mahtavan kaunis!








sunnuntai 12. syyskuuta 2021

Moikkuli!

 Päätin nyt palauttaa blogini syväjäästä elämään, sillä kaikkea kivaa tapahtuu ja uskon kirjoittamisen antavan lisäpotkua kivoihin asioihin. Syksy on usein uusien alkujen aikaa, ja itsellänikin alkoi syyskuun alussa ensimmäinen pt-valmennukseni ikinä! Juu, minulla on pt-osaamista itsellänikin, mutta en osaa valmentaa itseäni koska olen vähän hankalampi tapaus. 

Toinen uusi alku tuli eteen jo keväällä, maaliskuussa, kun päätin repäistä ja lähteä taas kerran kouluun. Työ oli tuntunut pakkopullalta jo viime kesästä alkaen ja uusin työnantajani repi hermojani vähän väliä, joten oli aika kääntää arjessa uusi lehti. Olin miettinyt jo jonkun aikaa ettei fyysinen työ tule olemaan sopiva juttu minulle pidemmän päälle ja pohtinut mikä olisi sellainen suunta joka tuntuisi omimmalta. Ensimmäisenä tuli mieleen, että työpaikkana laboratorio oli aika mahtavan tuntuinen ajatus, ja googlattuani asioita opin että päinvastoin kuin ysärillä ammattikouluja miettiessäni oli nykyään amiksessa olemassa laborantti-linja! Joten eikun hakemaan siihen kouluun, jossa oli jatkuva haku käynnissä. Opettaja haastatteli minut, otti oppilaaksi ja koulu alkoi kaksi päivää myöhemmin - alkuun etänä koronarajoitusten sanelemana. Maaliskuusta kesäkuuhun pyöritin sekä koulua että osa-aikatyötä joka oli onneksi kutistunut tunneiltaan melko surkeaksi ja oli siis aikaa keskittyä uuden oppimiseen. Heinäkuusta jäin opintovapaalle ja nyt koetan vain oppia kaiken mitä minulle opetetaan ja ehkä vähän enemmänkin. Ala tuntuu tosi omalta ja ekaa kertaa elämässä taustalla kytee jopa ajatus korkeakouluopinnoista.


Liuossarjoja koulussa. Mahtavaa!

Mutta se siitä. Tulen varmasti kertomaan kouluun liittyviäkin juttuja täällä, koska sen kautta tulee usein esiin aiheita joista innostun. Lisäksi tällä hetkellä on pinnalla hakeminen työharjoitteluun - asia joka sekä jännittää että innostaa kovasti. Pitäkää peukkuja että löydän kivan ja mielenkiintoisen paikan loppuvuodeksi! 

Ja sitten tosiaan nyt alkoi tuo kolmen kuukauden personal trainer-valmennus. Ihan huisin jännää! Pääsin mukaan Fitverstaan palvelutestaajaksi, mikä merkkaa siis sitä että sain valmennuksen aika hyvällä alennuksella ja vastapalveluksi kerron omia kokemuksiani kyseisestä valmennuksesta. Pt-valmennuksethan on aika arvokasta ostettavaa, ja minä käytin tähän osan opintolainastani, mutta uskon että jo hinnan maksaminen pitää minut tiiviimmin hommassa mukana. Aiemmin olen osallistunut moniin, myös Fitverstaan, nettivalmennuksiin, ja joskus koko juttu on jäänyt siihen että saan ohjelmat ja ohjeet ja sitten jätän homman sikseen. Nyt kuitenkin minulla on oma personal trainer jonka kanssa etäpalaveroidaan tarvittaessa. Tekemistäni seuraillaan appsin kautta ja nytkin jo alussa vaihdettiin aika lennosta yksijakoinen ohjelma kaksijakoiseen siltä varalta että salipäivät sopii viikolle vain peräkkäisinä päivinä. 

Bestiksen ottama kuva kun otan kuvaa stooriin :D 

Treeniohjelmien lisäksi saan ruokavalioon ohjeistusta. Minähän en tarvitse perinteistä dieettiä, mutta kun hiilarit on välillä ongelma ja energiaa tulee otettua helposti rasvasta, niin rasvan laatua yritetään rukata vähän paremmaksi. Ajattelin panostaa asiaan rahallisesti vielä sen verran että käyn otattamassa ainakin kolesteroliarvoni nyt alussa ja sitten vielä valmennuksen lopussa. Painon olen saanut nyt normaalipainon puolelle ja kovasti haluan pitää sen siinä. Siksikin haluan vähän lisää lihasmassaa - että paitsi jaksan arjessa paremmin ja nivelet pysyvät paremmin turvassa, niin myös se lisäpaino itsessään tuo minulle hyvän ja terveen olon. Pinnallisen puoleisesti, mutta samapa tuo!

Oispa rahkaa!

Aerobista sillein hissuksiin, kun ei ole tarkoitus
polttaa vaivalla haalittuja kaloreita :D

Kuntoilutaukoani melkeinpä koko tämän vuoden alkupuoliskon on venyttänyt aika pahaksi päässyt raudanpuute. Lihaksia on hapottanut jo tavallinen kävely ja puuskutus on ollut joka päiväinen kamu, joten treenaaminen ei ole houkutellut oikein missään muodossa. Kesällä tajusin että edellisestä rautainfuusiosta oli jo lähes kaksi vuotta aikaa ja hakeuduin asiani kanssa lääkäriin. Koronan ja lomien ansiosta asia hoitui kunnolla vasta elokuun puolella ja kuun lopussa sainkin suoneen pussillisen rautaa. Tai ainakin suurimman osan pussista sain. Koska olen oman elämäni akuankka niin loppuhuuhtelun aikana suoni hajosi ja myös osa raudasta pääsi vuotamaan ihon alle kudoksiin. Käteni näyttää nyt itseruskettavan tai hiusvärin sotkemalta ja kropassa väärissä kohdin kulkeva rauta aiheuttaa kaikenlaista jännää, kuten lihaskipua (joka tuntuu treenikivulta mutta ei ikävä kyllä ole minkäänlaisen kehityksen merkkinä) ja kudosten turpoamista ja kuumottelua. Tuon turpoamisen takia alkuviikosta aloitettiin antibioottikuuri ja valmennustreenien aloitus lykkääntyi parilla päivällä. Onneksi kuitenkin kiristys ja kuumotus helpotti pian ja pääsin torstaina testaamaan ekaa pt:n tekemää treeniä - ja maksan siitä hintaa vieläkin jumittavilla reisillä. Saattaisi olla venyttelyn paikka tänä iltana :D Jos joku muuten tietää raudasta kudoksissa jotain faktaa, niin kuulen mielelläni - pelkästään itseä tutkimalla on tutkimus vähän pientä. Google ei sen suhteen paljoa auttanut eikä lääkärikään vaikuttanut kovin varmalta miettiessään mitä tuleman pitää.

Iron maiden ruosteessa

Antibioottikuuri jatkuu ensi viikon puoliväliin ja sitten toivotaan ettei turvotus uusi. Viikolle olisi suunniteltuna kolme salitreeniä, mikä on 50% lisäys siihen mihin olen tähän asti pyrkinyt mutta en ole päässyt. Eli tavoitteet on korkealla :D Lisäksi tiedossa on sieniretki ja sadonkorjuumarkkinat, joten odotukset on korkealla myös tulevien syysherkkujen suhteen! Mukavaa alkavaa syysviikkoa sullekin! 

Pihlajanmarjoja on muuten tänä vuonna niin hurjasti, että
pitää hamstrata vähän ensi vuodellekin
-pihlajia ei meinaan ole joka vuosi tarjolla :)



sunnuntai 25. elokuuta 2019

Don't fear the Reaper.

Asia voi olla monelle arka, mutta haluan silti heti alkuun teroittaa että minulla on hyvä olo. Minulle kuolema ei aiheena ole koskaan ollut tabu, vaikka se joskus on pelottanutkin.

Syöpää sairastaessa minua pelotti etten näe poikieni kasvamista. Ja etten näe miten Game of Thrones loppuu. Toinen on nyt hoidettu. Mutta toinen, tärkeämpikin on aika hyvin hoidossa. Kuten ystäväni asian ilmaisi, "tämän pelin main storyline on menty läpi!"

Minä olen hirveän hyvin hoitanut sen, mikä on vanhemman tehtävä. Minun muksuni luottavat omaan kykyynsä hoitaa asioita. Minun muksuni osaavat hoitaa asiansa. Minun muksuni ajattelevat niin vahvasti omilla aivoillaan etteivät ole aikoihin olleet minun kanssani kaikesta samaa mieltä. Minun muksuni kyseenalaistavat, kyselevät ja päättelevät. Minun muksuni pärjäävät hienosti ilman minua.

Totta kai se vähän kirpaisee ettei ole jonkun elämän edellytys, mutta kun se on vanhemmuuden tärkein tehtävä - tehdä itsensä tarpeettomaksi.

En minä kuolla halua. Kyse ei ole ollenkaan siitä.



Vaan siitä, että jos minä jäisin huomenna auton alle niin minulta ei jäisi mitään kesken. Minua ei harmittaisi enkä minä jäisi kummittelemaan. Minulla on kaikki hyvin, minulla ei ole loputonta bucket listiä läpikäytäväksi, vaan kaikki on hyvin näinkin.

En koskaan ole ymmärtänytkään niitä ihmisiä joilla on hirveä kiire tehdä ja kokea ja mennä. Jokainen elää tavallaan toki, mutta minulle ei ole sopinut sellainen ympäriinsä juokseminen ollenkaan.

Minulta on myös kysytty miten voin olla niin rauhallinen ja miten olen saavuttanut tällaisen seesteisen olon. En tiedä, en oikeasti tiedä. Minä vain olen tällainen, enkä koskaan ole osannut enkä halunnut analysoida asioita puhki. Minusta elämää ei voi elää minkään käsikirjoituksen mukaan eikä sitä ole tarkoitus kuvioida jonkun toisen kartan perusteella.

Minä olen tosi hidas ihminen, enkä yleensäkään osaa sanoa asioita heti niistä kysyttäessä. Minulla saattaa olla tietty fiilis heti, mutta asioiden sanoittaminen sujuu minulta melkoisen hitaasti. Musiikki ja lyriikat on usein näissä asioissa helpotus ja oikotie. Uskon sen olevan ihan geeniperäistä. Siksi tälläkin purkauksella on katalyytti-biisi. Nyt se on tämä.





Hitaudestani johtuen en ehkä myöskään osaa lukea ihmisiä kovin hyvin, paitsi mitä nyt ihan kevyissä arkitilanteissa. Siksi kuvittelen usein asioita väärin ja se jälkeenpäin harmittaa. Mutta se on ihan eri aihe eikä kuulu tähän blogikirjoitukseen.

Mistä tuli mieleeni että kiinnostaako ihmisiä lukea minun mielenliikkeistäni, joita tosin saattaa olla vähänlaisesti? En myöskään välttämättä hallitse kaikista syvällisimpiä ajatuksenjuoksuja vaikka välillä syviin vesiin eksynkin. Alun perinhän tämä blogi oli elämänmuutokselle ja terveellisille elämäntavoille, mutta syövän myötä tämä lähti haahuilemaan ihan muihin suuntiin. Haluatteko lukea lisää treenipäivistäni ja ruokavaliostani vai yleisestä sätkyilystäni arjessa? :D

Yksi hieno biisi on omiin fiiliksiinn liittyen on Kansasin Carry on my wayward son :)

Syövästä tuli mieleeni, että ehkä nämä kuolemanläheiset ajatuksenikin ovat sitä perua. Kun kerran, tai muutamankin, on ollut tosi lähellä kuolemaa ja miettinyt asiaa, niin aihe ei ole enää niin vaikea kuin ehkä perusterveellä on. Kaukainen se ei ainakaan ole pitkään aikaan ollut. enkä sen läheisyydestä aio luopuakaan ainakaan vielä pariin vuoteen. Viisi puhdasta vuotta, se on se tietty raja joka minulle merkkaa terveen rajaa. Two to go.

Joka tapauksessa tämän purkauksen tarkoitus oli kertoa siitä, että en pelkää kuolemaa, kuten (hei te siellä!) moni ystäväni tuntuu tekevän. Että kuolema voi oikeasti olla myös kaveri jonka tapaaminen ei ole ollenkaan epämiellyttävää. Ja ettei tämä ajatuskuvio vaadi kahdeksankymmenen vuoden ikää.

Ja mikä tärkeintä, kuoleman hyväksyminen ei tarkoita kuoleman kaipuuta eikä elämään kyllästymistä! Minusta vain tuntuu että kaikki on niin hyvin ettei minulla ole asioiden suhteen paranneltavaa. On asioita joita haluan vielä ja haluan elää ainakin toiset 42 vuotta. Mutta kaikki tästä eteenpäin on vaan plussaa.

Tämä kuva koska haulla Love & Death tuli vain hirveä läjä kuvia liittyen aika loistavaan Netflixin sarjaan aiheesta :D





maanantai 27. elokuuta 2018

Bitter Sweet Symphony

Ihan mahtava viikko takana! Sain pitkästä aikaa treeni-innosta mahtavasti kiinni ja hyvin kulki sekä salitreeni että jumppakerrat. Mikä sitten hirveän usein johtaa siihen, että iskee joku kremppa päälle. Jos ei flunssa, niin muu vaiva. Ja nyt se oli polvi. Tuo sama, iänikuinen vaiva, vasen polvi. Siinähän on sitä alkavaa rikkoa jo, johtuen kai muksuna tehdystä avoleikkauksesta. Mutta rikko pysyy hyvin aisoissa kun tukilihakset on polvessa kunnossa. Siis taasen kerran liike on lääke! 

Muhkurapolveni ja Mimmi, jonka mielestä oli tärkeämpiäkin asioita - kuten aamupala.

Mutta reuma siihen polveen iskee noin kerran vuodessa, ja kortisonipiikki on aina auttanut rauhoittamaan koko taudin. Nyt en syövän jälkeen ole tätä ennen piikkiä polveen hakenutkaan. Ilmeisesti syöpäsytot on tähän asti pitäneet reumankin aisoissa - sytojahan reumankin hoitoon käytetään, vain paljon paljon pienempinä annoksina.  Tänään olen siis aamupiikin jälkeen lähinnä istunut ja maannut sohvalla. Ihan äärettömän tylsää! 

Päivällä nukahdin katsoessani Netflixiä. Sarja oli hyvä, mutta minä niin muussia kaikesta levosta.

Ehkä pieni hidastaminen on ihan kuitenkin paikallaan. Viime viikon innostuksessa kävin neljässä päivässä läpi kuusi treeniä... Viikonloppuna lepopäiviä tuli kaksi, joten viikko oli melko tiivis. Kolme kertaa tein salitreenin ja lisäksi kokeilin Sh'Bamia ja kahdesti kävin Body Balancessa. 

Body Balance oli tosi kivaa. Olen käynyt yhdellä näytetunnilla joskus ehkä viisi vuotta sitten, ja silloin tunti tuntui ihan heprealta. Nyt oli ehkä siihen nähden hitaampi tempo ja ehdin hyvin aloittelijanakin mukaan liikkeisiin. Moni liike haastoi tasapainoa ja se on juurikin yksi asia jossa tarvitsen harjoitusta. Nämä kolme viimeistä vuotta tekivät aika selvän laskun aikalailla kaikkiin fyysisiin taitoihin. Tasapaino ja koordinaatio on, jos mahdollista, entistä enemmän hukassa. Joten Balancessa tulen käymään useasti! Tunnilla pysyy myöskin liikeessä, vaikka se ei hikijumppaa olekaan, eli siellä ei tule kylmä ennen kuin ehkä loppurentoutuksessa.

Rennoille tunneille rennot vaattet.

Toissa viikolla kävin muuten kokeilemassa Yin-joogaa! Sekin oli ihan mahtavaa! Minulla on ennakkoluuloni joogaa kohtaan, että asanoissa pitää pysyä pitkään ja paikat puutuu ja on hankalaa. Yin-jooga oli kuitenkin helppoa, liikkeisiin sai vaihtoehtoja liikkuvuuden mukaan ja apuna käytettiin joogablokkia ja tennispalloja. Tunti oli enimmäkseen pitkiä venytyksiä ja liikkuvuutta. Eli tätäkin lisää!

Ja sitten Sh'Bam! Olen tässä vuoden sisään käynyt kokeilemassa sekä twerkkausta että streetdancea, ja kumpikin oli minulle ihan ylivoimaisen vaikeaa. Aluksi pysyin koreografioissa mukana, mutta heti kun liikkeitä alkoi olla enemmän kuin viisi niin menin sekaisin enkä enää päässyt kärryille ollenkaan. Lopputunti meni siis aina törmäillessä ja hakiessa oikeaa kohtaa hypätä taas mukaan. Sh'Bam oli huuuomattavasti helpompi tanssijuttu! Koreografiat olivat lyhyitä ja liikkeet eivät olleet hirmu laajoja joten ei ollut tarvista huitoa tai paljoa hyppelehtiä. Meininki oli rentoa - toki osasyynä voi olla sekin että olin virtuaalitunnilla yksin! Ensi viikolla tarkoitus olisi uskaltautua jo "oikealle" Sh'Bam-tunnille, ihan elävän vetäjän eteen ja kanssaheilujien kera.

Jalkapäivä.

Tämän alkuviikon joudun kyllä lepuuttamaan polvea, joten jalkapäivä saa vielä hetken odottaa. Ja jos muutenkin himmailisi hetken, jos vaikka vaan yksi treeni päivässä? :D 

Tämä lepuuttaminen on muuten jotenkin lamaavaa. Kun ei voi liikkua kunnolla, niin ei meinaa jaksaa liikkua edes vähintä välttämätöntä. Arvatkaa montako kertaa olen käynyt keittiössä syömässä tänään? Kerran. Oiskohan jo toisen kerran aika... 

Lauantaina oli herkkueväät. Tänään joutuu väsäämään itse.

Tuo otsikko tuli mieleeni kun mietin tämän kertaista tekstiä. Siitä, miten usein kun elämä tuntuu parhaalta mahdolliselta, voi taustalla tai tulossa olla jotain ikävämpää. Miten elämä on tasapainoilua mahtavuuden ja tylsien juttujen välillä, ja miten liikunnankin suhteen pitää osata löytää se tasapaino ja osata ottaa myös rauhallisesti välillä eikä vain paahtaa menemään vaikka se sillä hetkellä tuntuisikin hyvältä ajatukselta. Ja miten tällaiset pienet polvivaivat voi tässä hetkessä tuntua tosi ikäviltä, vaikka kolmen vuoden taakse katsoessa valitsen kökön rikkopolveni koska vain. Katkeransuloisuus pätee kyllä myös moneen muuhunkin elämän osa-alueisiin, mutta nämä nyt sopii parhaiten tänne blogin aihemaailmaan :) 

En ole koskaan ollut Verve-fani tai kuunnellut Bitter Sweet Symphonya muuten kuin sen soidessa jossain sattumalta. Mutta hyvä biisihän tämä on, ja sanat osuvat.


tiistai 21. elokuuta 2018

Olisiko jo aika herätä?

Tänään tuli kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun syöpädiagnoosi kävi varmaksi. Kolme vuotta sitten puolen päivän jälkeen puhelin soi, ja siihen hetkeen asti olin hokenut itselleni että kyseessä on väärä hälytys eikä röörissäni ole mitään kamalan pahasti vialla. Onneksi olin jättänyt päivän treenin väliin, joten olin puhelun tullessa kotona. Nimittäin puhelun päätteeksi itkin ihan hirveästi - kovaan ääneen ja räkä poskella, niin että harvoin sellaista itkua tuleekaan. Itkin vartin. Sitten riitti. Sitten aloin tekemään suunnitelmaa. Miten tästä selvitään - ja myöskin, mitä jos tästä ei selvitä? Ajatukset pörräsivät toki pitkään aika sekalaisia reittejä, huolesta mielenkiintoon ja sisusta suruun. Ensimmäisen selvän huoleni kuolemapelon jälkeen muistan selvästi: Entä jos en saa selville miten Game of Thronesissa käy?! Se onneksi ei näillä näkymin taida olla suurikaan uhka.


Nämä on aina vaan herkkujani!
Mutta se siitä. Missä mennään nyt?

Nyt asiat tuntuvat olevan hyvin. Palasin töihin helmikuun lopulla. Teen vain ihan lyhyttä työviikkoa, mutta jo heti töiden alettua huomasin miten tärkeää on olla osa työyhteisöä. Ja miten tärkeää on se, että on mielekästä tekemistä. Töiden alku jännitti, sillä tunsin itseni tosi väsyneeksi ja mietinkin miten oikein jaksan töitä kun en meinaa jaksaa käydä kaupassakaan? Mutta kun työt alkoivat, mieleni piristyi valtavasti, ja energi lisääntyi hurjasti! En ollut edes tajunnut että olinkin henkisesti väsynyt. Eikä se mikään ihmekään ollut kaiken sairastelun ja toipumisen takapakkien jälkeen, ja kun tukea työhönpaluuseen oli hirveän vaikea löytää. Lopulta onneksi eläkevakuutuyhtiö myönsi osa-aikaisen kuntoutusrahan tai -eläkkeen, jonka turvin voin tehdä lyhyttä työviikkoa ja niin totutella "oikeisiin" töihin. 

Tämä kaveri tuli käsivarteeni heinäkussa. Alun perin syövänvoittokuvani piti olla ihan toisenlainen, mutta karhukainen antoi niin paljon merkkejä tulostaan että minun oli otettava se vastaan. Loppujen lopuksi se alkoi mielessäni kuvata sairastamisen loppumista. Karhukainen on minipieni, sitkeä kuin mikä ja selviää melkein mistä tahansa. Niin kuin minäkin <3 


Huhtikuun lopulla aloin käymään taas kunnolla salilla. Kunnolla meinaa sitä, että suunnittelin treenit etukäteen ja pidin niistä kiinni. Kävin minä aiemminkin treenaamassa, mutta se oli huomattavasti hajanaisempaa hommaa. Mutta nyt, kiitos treeniseurana toimineen työkaverin, sain pitkästä aikaa ihan erilailla treenaamisesta taas kiinni. Muutamat ensimmäiset viikot meni totutellessa ja hermotellessa lihaksia. Sitten pystyi jo ottamaan ihan himpan lisää painoja. Ei vielä paljoa, sillä voimat olivat vielä siinäkin vaiheessa sen verran vähäiset, ettei vähääkään liian suuria painoja yksinkertaisesti saanut liikkeelle. Se ongelma on alkanut helpottaa nyt loppukesästä. Nyt pystyn jo käyttämään painoja, joiden kanssa saan pinnistellä. Minulla tulee hiki treenatessa. Pieniähän minun painoni ovat edelleen, mutta niin ne ovat aina olleet. Olenhan minäkin pieni! 

Back in business - kahdellakin tavalla! Sekä töissä että treenaamassa!

Olen päättänyt opetella juoksemaan! Pari juoksumattotreeniä olenkin jo tehnyt, joissa olen ottanut pari minuutin mittaista spurttia. Flunssa kuitenkin stoppasi homman ja nyt vihdoin pitäisi pikkuhiljaa päästä harjoittelemaan sitäkin lisää. Ei tunnu enää pahalta hengästyä, vaikka epäilen edelleen ettei palleani ole ihan täysillä hommassa mukana. Mutta hengästymisestä ei tule enää niin huono olo ettäkö pitäisi pysähtyä. Ja se on ihan mahtavaa! Muistan fiiliksen kyllä ajalta ennen sairastumista, mutta olin pitkään epävarma siitä tulisiko sitä tunnetta enää. Mutta juoksun opettelun otan ihan pikkuhiljaa ja varovasti, sillä enhän ole koskaan juossut... Kouluaikoina minulla oli aina reuman takia vapautus liikuntatunneilta, niin en ole koskaan juossut edes yhtä pakollista Cooperia! Silloin kun syöpä todettiin, minulla oli tapana aamuisin töissä jutella asiakkaan kanssa, joka oli opetellut juoksemaan ja sinnikkäästi kävi juoksumatolla ja odotti alkavansa pitää siitä. Silloin lupasin hänelle, että kunhan sairaudesta selviän niin minäkin opettelen juoksemaan. Ja vaikken ole häntä enää töissä nähnytkään niin koitan pitää lupauksestani kiinni! 

Hikoilu ja hengästyminen on taas kivaa! Vaikka siitä punaiseksi tuleekin...


Syöminen on edelleen hankalaa, mutta minulla alkaa olla jotenkuten selvillä tietynlainen pohja syömisilleni. Aamuisin en haali kaloreita muualta kuin öljystä ja siitäkin varoen ettei tule huono olo tai vessamaratonia. Syön hedelmiä, siemennäkkileipää (yllättävän kivasti kaloreita, jesss!), ehkä proteiinismoothien tai puolikkaan valmissalaatin (ja minun salaattini ovat kastikkeellisia eivätkä kevyitä ollenkaan, salaatinlehdet ja kurkku puuttuvat kokonaan). Painoni on nyt jumahtanut taas paikoilleen, mutta nyt se on 45 kiloa, mihin olen ihan suht tyytyväinen. Toki 50 on aina vaan se tavoitteeni, kuten oli jo ennen sairastumista. Tärkeämpää kuin vaa'an numero on kuitenkin aina hyvä olo. Se, että jaksaa menee viheltäen ohi siitä että kalorit täyttyvät väkisin. Ja välillä kaloreiden tarkkailu ja liika syömisiin keskittyminen vievät voimavaroja niin ettei muuta oikein jaksa tehdäkään. Tasapainoilua tämä on, mutta uskoakseni aika hyvin hallussa. Onneksi on öljy, jolla on aina helppo paikata vajeita :D 

Sitten otsikon heräämiseen. Paitsi että ajattelin herättää blogini taas kunnolla pitkästä unestaan, ajattelin heräämisen tapahtuvan myös omassa elämässäni. Lisäksi kolmen vuoden merkkipaalu on minusta hyvä kohta alkaa jättää sairaskertomuksia taka-alalle ja keskittyä kivempiin juttuihin. Nyt kun liikunta tuo taas lisää virtaa arkipäiviin, niin haluan pitää siitä kirjaa ja kertoa kuinka asiat sujuvat. Saatte myös jännittää kanssani opinko koskaan juoksemaan niin, että voisin lähteä ihan ulkoilmaan hölkkälenkille... Ajattelin ainakin alkuun kirjoittaa viikottaisia katsauksia siitä, mitä olen tehnyt treenien suhteen, mutta myöskin ihan arkisia juttuja töistä, syömisistä ja myöskin epäliikunnallisista harrastuksista. Minusta on nimittäin kahden viime vuoden aikan kuoriutunut askarteluintoinen kalenterimaanikko! 

Jep. Askartelen muun muassa yksisarvisenkakkaklemmareita...

Se on kalenterini. Yksi seitsemästä O.o 


On ollut ihana huomata miten olette seuranneet juttujani laidasta laitaan, ja miten kirjoittamistani on kaivattu. Se antaa kirjoittamiseenkin ihan omanlaisensa energian, kun tietää että joku siellä odottaa mitä minulla on sanottavaa <3 

Kuten olen aiemminkin sanonut, kissakuvia ei ole koskaan liikaa. Tässä minä ja paras sylikamuni Ode.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Syöminen

Otsikko kuulostaa ihan yksinkertaiselta aiheelta. Ja olihan se ennen, sen kun söi tarpeeksi ja jos kalorit meinasi jäädä vajaaksi niin söi vähän kaloripitoisempaa lisäksi. Annoskokojen kasvattaminen oli mulle se haastava juttu, mutta opin sen kyllä ajan kanssa. Ja nyt sitten saakin käyttää aikansa siihen, että keksii sen verran ravintotiheitä ruokia että riittäisi se maksimissaan kolmesataa grammaa kerta-annokseksi. Kasvikset on toki kevyempää kamaa, mutta niissä ei sitten pädekään enää grammamäärä vaan enemmänkin tilavuus.

Mun ruoka-annokseni ja lasten kasvissatsit.

Ennen yks pelastus oli juotava jugurtti. Ongelma oli lähinnä siinä että osa oli sokerittomia ja osa rasvattomia, mä kun halusin rasvaisen sokeriversion. Löytyi niitäkin ja sellaisen joi nopsaan välipalana vaikka bussimatkalla. Nyt en voi hörpätä juotavaa jugurttia. En voi syödä edes maustettua jugurttia. Liikaa sokeria nestemäisessä muodossa nostaa sykkeet taivaisiin. Eikä se tunnu vaan tykyttelyltä vaan vetää olon ihan lötköksi ja jälkeenpäin on yhtä väsynyt kuin olisi isommankin ruumiillisen ponnistelun jälkeen. Samaa pätee vanukkaisiin ja esanssi-sokerimehuihin. Ja arvatkaa muuten mitä sairaalassa tarjotiin välipalaksi gastroskopian jälkeen, pitkän paaston päälle? Maustettua jugurttia ja esanssimehua. Aika yllättävää minusta...

Tomaattilinssisoppaa ja tasapainottamaan keveyttä vihanneksi tuorejuustoon dipattuna.

Voileipä on melko hyvä välipala ja päälliset valikoiden siitä saa kivasti kaloreitakin. Mutta äläpä vaan syö meetwursti-juusto-ruisleipää heti aamusta tai saat taas kerran kärsiä korkeista sykkeistä! Aamuisin syön tällä hetkellä pienen pussipuuron. Se ei nosta sykkeitä, eikä tee paljoa muutakaan eikä siitä saa energiaakaan kummemmin, mutta ainakin aamu-uninen suoli herää sillä pikkuhiljaa eikä auheuta kohtauksia.

Pasta! Kermainen pekonipasta on herkkua ja melkoisen energiatiivistä sapuskaa. Mutta syö sitä vain silloin kun olet pohjalle täyttänyt vatsaasi pitkin päivää ja olet syönyt tarpeeksi kuituja. Muuten on TAAS luvassa korkeat sykkeet ja väsymys. Saman tekee vaalea leipä ja siksi en nykyään osta kuin ruisleipää ellen tiedä että vaalea leipä tulee herkuteltua tietyn ohjelmanumeron mukaisessa järjestyksessä.

Treenilaukussa kulkee usein banaanin lisäksi suklaata.

Ennen join öljyä kalorivajeessa. Yhdessä vaiheessa yritin nostaa painoa juomalla desin öljyä päivässä normiruokien lisäksi. Nyt menee ihan tuurilla sekoaako vatsa öljylisästä vai ei. Nykyään kyllä koko ajan harvemmin. Viime kesänä reilumpi öljylisä sai aikaan rasvaripulin, aivan kuten kuohukerma jota kokeilin juoda salitreenin päälle parin desin purkillisen. Nyt öljyä voi jo ottaa ruoan päälle ja/tai kasvisten kanssa. Kermaakin voi hörpätä kunhan vatsa ei ole tyhjä.

Noihin rasva-ongelmiin sain ravitsemusterapeutilta vinkin entsyymikapseleihin. Ne siis auttavat rasvaa pilkkoutumaan entsyymeillään samoin kuin normaalistikin tapahtuu vatsalaukussa ja suolistossa. Ja kyllä ne jonkun verran auttavatkin, mutta lisäoireena saa mekastavan vatsan. Tosin mekastuksen voi saada myöskin vaikka mustikkamuffinsseista, niinkuin eilen. Ja kun vatsa aloittaa möykkäämisen sitä on onnellinen siitä ettei sillä hetkellä istu missään luennolla tai vastaavassa paikassa missä hiljaiset hetket saattavat yllättää. Syöminen pitää ehdottomasti olla etukäteen suunniteltua sellaisessa tilanteessa.

Tiivistä energiaa, omnomnom!

Onneksi on joitain pelastavia ruokia helpottamaan arkea. On valmis-sushia jossa on yl-lät-tä-vän paljon kaloreita, eikä valkoinen riisi ole yhtään niin vaikea ruoka kuin valkoinen pasta. Suklaata voin syödä, kunhan en ihan tyhjään vatsaan, eikä se nosta sykkeitä ollenkaan niin helposti kuin vaikka maustettu jugurtti. En tiedä miksi on näin, mutta epäilen rasvan osuutta sokerin imeytymistä hidastamaan. On pieniä Hetki-salaatteja, vaikka couscous-tonnikalaa joka sisältää määräänsä nähden reilusti energiaa, mutta on tarpeeksi pieni satsi ettei tarvitse pelätä yllättävää mahakipua. On tuorejuustot, joita voi käyttää vihannesten dippinä ja näin lyödä kerralla sekä energia- että kuitukärpäset.

Ihana couscous-tonnikala-salaatti - jopa proteiinit oli tässä kohdillaan!

Parempaan suuntaan tässä on syömisten suhteen koko ajan tultu. Vuosi sitten olin juuri päässyt sairaalasta kotiin ja mulla oli vellireppu koko päivän vieressä ja suun kautta syödyt määrät oli tosi pieniä. Muutamia ruokalusikallisia. Söin lohta ja smetanaa, mutta himoitsin hedelmiä. Nyt syön ruokani jo salaattilautaselta, joten oikeastaan mun annokseni on jo melko normaaleja pieniruokaisen ihmisen annoksia.
Useimmiten, jos edes raaskin ravintolaan, otan vain alkupalan.  Tällä kertaa valitsin kuitenkin quinoapihvin ja halloumia - juustot söin kokonaan ja melkein koko pihvikin meni!

Suurin osa syömisongelmista liittyy dumping-oireyhtymään, joka on usein tuttu lihavuusleikatuille eli mahalaukun pienennys- ja ohituspotilaille. Se ilmiintyy kun ohutsuoleen pääsee ruokaa liian nopeasti kun ei ole mahanporttia annostelemassa suolelle sopivia määriä. Dumping-oireisiin kuuluu sykkeen nousua, huimausta, pahoinvointia ja ripulia. Se voi olla joko varhaista dumpingia joka ilmaantuu alle puoli tuntia syömisestä tai myöhäistä dumpingia joka tulee jopa tunteja ruokailun jälkeen. Varhainen dumping liittyy siihen kun erityisesti sokeripitoisen ruoka aiheuttaa nesteen imeytymisen ohutsuoleen. Myöhäinen dumping taas liittyy verensokerin romahtamiseen sen jälkeen kun ensin on elimistöön saatu nopealla vauhdilla paljon sokeria ja sitten elimistö on insuliinilla vastannut siihen joloin verensokeri taas saattaa laskea kovinkin alas.

Lisäksi syöminen aiheuttaa kipuilua, joka johtuu suolen venymisestä. Suoli ei muuten ole kovin tuntoherkkä elin, se ei esimerkiksi valita jos sitä pistää neulalla. Venymiseen se kuitenkin reagoi, ja omasta mielestäni venymiskipu suolessa on helposti aika hurja kipu. Venymiskipujen takia joudunkin syömään vahvoja särkylääkkeitä. Ja mieluummin syön niitä kuin annostelen ruokaa jatkuvasti hyvin pieniin annoksiin - illalla ruoka maistuu paremmin ja vatsa ei temppuile niinkuin aamupäivisin, mutta kivut ovat "uhkana" iltaisinkin. Tai erityisesti iltaisin, kun ruokamäärät ovat isompia. Miten sen ottaa.

Kerran kokkasin ystävän luona ja söin näin paljon - puoli lautasellista :)

Vaikka mä vastaan kuulumisiin ja vointikyselyihin jatkuvasti, että "koko ajan menee paremmin" tai "voin paljon paremmin kuin muutama kuukausi sitten" tai "voin oikein hyvin" totuus on kuitenkin se, että syöminen on edelleenkin melkoisen haastavaa puuhaa. Jännittää töihinpaluu ja se miten syömiset saa päivään sopimaan ja miten suoli tottuu heräämään jo ennen kuutta. Nyt kaikki hoituu ihan suht mallikkaasti niin kauan kuin pysyn kotona tai lähellä kotia ja käyn vain lyhyillä reissuilla salilla tai kaupoilla. Jos on enempi on-the-road-päivä, kuten vaikka kun käyn kaverilla kylässä JA samalla kaupoilla, jää kalorit tosi helposti vajaiksi kun ruokailukerrat on harvassa, tai syön liian helppoa ja nopeaa energiaa ja kärsin huonosta olosta tai vaihtoehtoisesti keskityn kuituun ja energia jää vähäiseksi. Nytkin keskityin liian kauan läksyihin (liikeanalyysitehtävä, huhhuijaa mitä vääntöä...) ja tämän tekstin kirjoittamiseen ja nyt on verensokerit hurjassa laskussa pari tuntia sitten syödyn sushin ja suklaan jäljiltä.

Elikkäs eikun syömään tästä ja heipsis!
Kerran oikeassa valaistuksessa näytti siltä että mulla olis vatsapalikat! :D




tiistai 31. tammikuuta 2017

Edelleen olemassa :)

Mä oon ollut nyt vuoden ja yhden kuukauden ilman ruokatorvea. Harmittaa etten edes kysynyt oisko ollut mahdollista saada kuva siitä roikaleesta. Oisin pistänyt kehyksiin. Vuosi sitten olin edelleen osastolla, mutta teholta olin päässyt jo pois enkä takaisin ollut enää menossa. Trakeostomian kautta tuli enää vähän lisähappea mutta tekonenälläkin (siis letkuitta) pärjäsin jo ihan hyvin. Sain kuntopyörän omaan huoneeseeni ja poljin sillä vartin päivässä, sekin osissa. Samalla katselin ikkunasta maisemia jotka yhdennestätoista kerroksesta oli melko hulppeat. Syödä en saanut vieläkään, enkä juoda, purskuttelin vaan kylmää vettä ja syljin pois. Mutta aika pian tuli syömisenkin aika - ja ne ensimmäiset lusikalliset mehukeittoa tai maustamatonta jugurttia maistu ihan parhaalta maailmassa!

Arpi saa välillä näkyäkkin <3
Helmikuussa kotiutuessani kuvittelin pääseväni töihin ehkä toukokuussa. Viimeistään ainakin kesäkuussa. Vaan hiemanpa oli optimistiset mun odotukset. Sairaslomallahan sitä ollaan edelleen. Voimat ei palautuneetkaan jos ei nyt yhdessä yössä niin ei kyllä yhdessä kuukaudessakaan. Tai yhdessä vuodessa. Ja vaikka syöminen on pikkuhiljaa tullut helpommaksi ja annoksetkin kasvaneet, niin painoa tuli viime vuoden puolella huisit neljä kiloa. Nyt olen kyllä reipastunut syömisen suhteen ja ihan tosissaan paneudun asiaan joka päivä ja päivänä minä hyvänsä menee rikki jo neljäkymmentäviisi kiloa! :D

Elokuussa Prahassa.

Eikä tuo viime vuosi ihan nousujohteista ollut. Heinäkuussa väsytti, vippasi päästä ja bussipysäkille kävely hengästytti niin että läähätin minuutteja. Salitreenikään ei oikein kulkenut, vaikka olin innoissani kun sinne taas jaksoin mennä. No, selvishän sekin sitten kun kysyin työterveyslääkäriltä että oiskohan se hemoglobiini laskenut entisestään, josko sen vois tarkastaa. Seuraavana päivänä, perjantaina, lääkäri soittikin takaisin ja sanoi ettei ihme jos väsyttää, sillä hemoglobiini oli valunut kahdeksaankymmeneenkolmeen... Sain lähetteen veritankkaukseen ja lähdin suoraan Peijaksen päivystykseen. Siellä pötköttelin mummujen kanssa pari tuntia kunnes mut siirrettiin illasta osastolle ja pistettiin veri tippumaan. Ja jeps! Seuraavana päivänä kotiin tullessa ei hengästyttänyt edes rappusten nouseminen! Heti helpotti. Aikakin asian hoitamiselle oli vallan oiva, koska seuraavalla viikolla lähdin minilomalle Prahaan. Siellä tuli käveltyä paljon, mikä ei olis ilman tuota ensiapuverta onnistunut kyllä mitenkään. Mutta nyt loma oli tosi kiva ja onnistunut. (Ja Praha mahtava kaupunki, sinne pitää päästä uudestaankin!)

Ensin verta...

...sitten vähän myöhemmin rautaa.

Syyskuussa täytettiin tiputuksessa varastoraudatkin. Samalla aloitettiin kahden viikon, kuuden pistoksen tehokuuri B12-vitamiinia, joka ei ilmeisesti kunnolla pääse imeytymään, koska mun vatsalaukunjämäni ei eritä tarpeeksi sisäistä tekijää. Nyt mä saan aina kolmen kuukauden välein piikkinä annoksen B-kahtatoista (eli kobalamiinia) jottei anemia pääse uudestaan yllättämään, Eikä ole päässytkään, hemoglobiinikin on ollut himpan verran korkeampi kuin ennen sairastumistakin :D Sain Kela-korttiini kolmannen vip-koodin(tähän mennessä olin ollut reuma-vip ja syöpä-vip) ja pernisiöösin anemian koodilla 107 saan vitskuni halvemmalla.

Vadelmamehun näköistä bee-kahtatoista.

Lakurulla-lohikäärme sai kaverikseen ihan vähän hurjan Cthulhun. Samalla otin käteeni ruokatorvisyövän vaaleansinisen syöpänauhan.

Eikä tässä vielä kaikki. Kun kroppa alkoi vihdoin olla jotenkuten kuosissaan, niin sitten alkoi murentua mieli. Halusin nukkua enemmän kuin olisi ollut tarpeen. En päässyt ovesta ulos - olin siis jo valmiina lähtemään salille, reppu pakattuna, mutta en vaan lähtenyt. Väsytti, ahdisti, pelottikin. Kaupassa käyntiä välttelin parhaani mukaan ja pistin muksut asialle aina kun vaan oli mahdollista. Teki mieli eristäytyä, olla rauhassa, kyhjöttää hiljaa sohvannurkassa. Kyllä mä aika pian tajusin että masennus se on joka nostaa päätään pitkästä aikaa, olihan se vanha tuttu muutaman vuoden takaa. Enkä kyllä oikeastaan asiaa ihmetellytkään. Olin koko sairastamisen ajan ollut tosi reipas ja positiivinen - vaikka sairaalassaolon loppuvaiheessa alkoikin pinna kiristymään ja lehtiön sivut täyttymään kiroilusta kun lääkärit eivät antaneet mihinkään lupaa (lähinnä syömiseen, mutta "mihinkään" oli tunne). Sitten kun tärkeimmät asiat oli hoidettu, eli kroppa kuntoon, niin oli tavallaan mielen vuoro huokaista. Ja se huokaisi lujaa ja purskahti itkuun.

Välillä fiilis oli juurikin tämä. Pipo silmille ja omaan rauhaan.

Onneksi oli taas mahtava työterveyslääkäri apuna. Sain mielialalääkityksen, ja vielä sellaisen joka lisää ruokahalua ja aiheuttaa painonnousua mikä mulla olisi tietenkin vain toivottu asia. Lääkitys on tähän mennessä jeesinyt tosi hyvin ja saan jo asioita hoidettua, kaupassa käytyä ja salillekin on taas vanha tuttu hinku. Kävin pari kertaa juttelemassa psykologinkin kanssa ja totesin etten välttämättä mitään terapiaa tarvitse tällä kertaa. Tiedän mistä tää henkinen väsymys johtuu ja se menee kyllä ajan myötä ohi, kunhan saan asiat raiteilleen ja rauhoituttua. Ja jos muutan mieltäni, tiedän mistä apua saa.

Yhdennentoista kerroksen maisemat vuosi sitten.

Tuossa myllerryksessä aloitin uudestaan pt-opintoni, jotka jäi heti alkuunsa kesken silloin kun röörimörkö löytyi. Neljä kolmipäiväistä viikonloppua kävin luennoilla, tein läksyjä ja opin uutta. Nuo kurssiviikonloput oli tosi raskaita, enkä mä tunneilla istumisen ja paikasta toiseen matkustamisen lisäksi tehnytkään muuta kuin nukuin. Viikolla oli sitten taas muutakin elämää. Mutta, joulukuussa MÄ VALMISTUIN KUNTOSALIOHJAAJAKSI! Oli ihan mahtavaa saavuttaa ensimmäinen etappi yhdestä monen vuoden haaveesta. Tän vuoden puolella opinnot on jatkuneet ja huhtikuussa - jos kaikki menee hyvin - musta pitäisi sitten tulla ihan virallisesti personal trainer :) Siitä ja kaikesta siihen liittyvästä kirjoitan kuitenkin ihan erikseen.



Tämä oli nyt tässä. Pitkän, pitkän tauon jälkeinen päänavaus. Mä olen edelleen täällä. Ja se on hyvä.


Mun hiukset on tippuilleet hurjasti yli puoli vuotta, vähän myöhässä sytoista vissiin. Ponnari on nykyään ihan onneton hiirenhäntä. Onneksi samalla pukkaa uutta hassua pätkätukkaa :D 
Vasemmalla mä ennen sairastumista, oikealla maaliskuussa vellireppuni kanssa jumppaamassa. Ilman sauvoja en jaksanut askeltaa, enkä niiden avullakaan kovin pitkään. Nyt onneksi tilanne on jo toinen ja kroppakin jotain noiden kuvien väliltä.