tiistai 21. elokuuta 2018

Olisiko jo aika herätä?

Tänään tuli kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun syöpädiagnoosi kävi varmaksi. Kolme vuotta sitten puolen päivän jälkeen puhelin soi, ja siihen hetkeen asti olin hokenut itselleni että kyseessä on väärä hälytys eikä röörissäni ole mitään kamalan pahasti vialla. Onneksi olin jättänyt päivän treenin väliin, joten olin puhelun tullessa kotona. Nimittäin puhelun päätteeksi itkin ihan hirveästi - kovaan ääneen ja räkä poskella, niin että harvoin sellaista itkua tuleekaan. Itkin vartin. Sitten riitti. Sitten aloin tekemään suunnitelmaa. Miten tästä selvitään - ja myöskin, mitä jos tästä ei selvitä? Ajatukset pörräsivät toki pitkään aika sekalaisia reittejä, huolesta mielenkiintoon ja sisusta suruun. Ensimmäisen selvän huoleni kuolemapelon jälkeen muistan selvästi: Entä jos en saa selville miten Game of Thronesissa käy?! Se onneksi ei näillä näkymin taida olla suurikaan uhka.


Nämä on aina vaan herkkujani!
Mutta se siitä. Missä mennään nyt?

Nyt asiat tuntuvat olevan hyvin. Palasin töihin helmikuun lopulla. Teen vain ihan lyhyttä työviikkoa, mutta jo heti töiden alettua huomasin miten tärkeää on olla osa työyhteisöä. Ja miten tärkeää on se, että on mielekästä tekemistä. Töiden alku jännitti, sillä tunsin itseni tosi väsyneeksi ja mietinkin miten oikein jaksan töitä kun en meinaa jaksaa käydä kaupassakaan? Mutta kun työt alkoivat, mieleni piristyi valtavasti, ja energi lisääntyi hurjasti! En ollut edes tajunnut että olinkin henkisesti väsynyt. Eikä se mikään ihmekään ollut kaiken sairastelun ja toipumisen takapakkien jälkeen, ja kun tukea työhönpaluuseen oli hirveän vaikea löytää. Lopulta onneksi eläkevakuutuyhtiö myönsi osa-aikaisen kuntoutusrahan tai -eläkkeen, jonka turvin voin tehdä lyhyttä työviikkoa ja niin totutella "oikeisiin" töihin. 

Tämä kaveri tuli käsivarteeni heinäkussa. Alun perin syövänvoittokuvani piti olla ihan toisenlainen, mutta karhukainen antoi niin paljon merkkejä tulostaan että minun oli otettava se vastaan. Loppujen lopuksi se alkoi mielessäni kuvata sairastamisen loppumista. Karhukainen on minipieni, sitkeä kuin mikä ja selviää melkein mistä tahansa. Niin kuin minäkin <3 


Huhtikuun lopulla aloin käymään taas kunnolla salilla. Kunnolla meinaa sitä, että suunnittelin treenit etukäteen ja pidin niistä kiinni. Kävin minä aiemminkin treenaamassa, mutta se oli huomattavasti hajanaisempaa hommaa. Mutta nyt, kiitos treeniseurana toimineen työkaverin, sain pitkästä aikaa ihan erilailla treenaamisesta taas kiinni. Muutamat ensimmäiset viikot meni totutellessa ja hermotellessa lihaksia. Sitten pystyi jo ottamaan ihan himpan lisää painoja. Ei vielä paljoa, sillä voimat olivat vielä siinäkin vaiheessa sen verran vähäiset, ettei vähääkään liian suuria painoja yksinkertaisesti saanut liikkeelle. Se ongelma on alkanut helpottaa nyt loppukesästä. Nyt pystyn jo käyttämään painoja, joiden kanssa saan pinnistellä. Minulla tulee hiki treenatessa. Pieniähän minun painoni ovat edelleen, mutta niin ne ovat aina olleet. Olenhan minäkin pieni! 

Back in business - kahdellakin tavalla! Sekä töissä että treenaamassa!

Olen päättänyt opetella juoksemaan! Pari juoksumattotreeniä olenkin jo tehnyt, joissa olen ottanut pari minuutin mittaista spurttia. Flunssa kuitenkin stoppasi homman ja nyt vihdoin pitäisi pikkuhiljaa päästä harjoittelemaan sitäkin lisää. Ei tunnu enää pahalta hengästyä, vaikka epäilen edelleen ettei palleani ole ihan täysillä hommassa mukana. Mutta hengästymisestä ei tule enää niin huono olo ettäkö pitäisi pysähtyä. Ja se on ihan mahtavaa! Muistan fiiliksen kyllä ajalta ennen sairastumista, mutta olin pitkään epävarma siitä tulisiko sitä tunnetta enää. Mutta juoksun opettelun otan ihan pikkuhiljaa ja varovasti, sillä enhän ole koskaan juossut... Kouluaikoina minulla oli aina reuman takia vapautus liikuntatunneilta, niin en ole koskaan juossut edes yhtä pakollista Cooperia! Silloin kun syöpä todettiin, minulla oli tapana aamuisin töissä jutella asiakkaan kanssa, joka oli opetellut juoksemaan ja sinnikkäästi kävi juoksumatolla ja odotti alkavansa pitää siitä. Silloin lupasin hänelle, että kunhan sairaudesta selviän niin minäkin opettelen juoksemaan. Ja vaikken ole häntä enää töissä nähnytkään niin koitan pitää lupauksestani kiinni! 

Hikoilu ja hengästyminen on taas kivaa! Vaikka siitä punaiseksi tuleekin...


Syöminen on edelleen hankalaa, mutta minulla alkaa olla jotenkuten selvillä tietynlainen pohja syömisilleni. Aamuisin en haali kaloreita muualta kuin öljystä ja siitäkin varoen ettei tule huono olo tai vessamaratonia. Syön hedelmiä, siemennäkkileipää (yllättävän kivasti kaloreita, jesss!), ehkä proteiinismoothien tai puolikkaan valmissalaatin (ja minun salaattini ovat kastikkeellisia eivätkä kevyitä ollenkaan, salaatinlehdet ja kurkku puuttuvat kokonaan). Painoni on nyt jumahtanut taas paikoilleen, mutta nyt se on 45 kiloa, mihin olen ihan suht tyytyväinen. Toki 50 on aina vaan se tavoitteeni, kuten oli jo ennen sairastumista. Tärkeämpää kuin vaa'an numero on kuitenkin aina hyvä olo. Se, että jaksaa menee viheltäen ohi siitä että kalorit täyttyvät väkisin. Ja välillä kaloreiden tarkkailu ja liika syömisiin keskittyminen vievät voimavaroja niin ettei muuta oikein jaksa tehdäkään. Tasapainoilua tämä on, mutta uskoakseni aika hyvin hallussa. Onneksi on öljy, jolla on aina helppo paikata vajeita :D 

Sitten otsikon heräämiseen. Paitsi että ajattelin herättää blogini taas kunnolla pitkästä unestaan, ajattelin heräämisen tapahtuvan myös omassa elämässäni. Lisäksi kolmen vuoden merkkipaalu on minusta hyvä kohta alkaa jättää sairaskertomuksia taka-alalle ja keskittyä kivempiin juttuihin. Nyt kun liikunta tuo taas lisää virtaa arkipäiviin, niin haluan pitää siitä kirjaa ja kertoa kuinka asiat sujuvat. Saatte myös jännittää kanssani opinko koskaan juoksemaan niin, että voisin lähteä ihan ulkoilmaan hölkkälenkille... Ajattelin ainakin alkuun kirjoittaa viikottaisia katsauksia siitä, mitä olen tehnyt treenien suhteen, mutta myöskin ihan arkisia juttuja töistä, syömisistä ja myöskin epäliikunnallisista harrastuksista. Minusta on nimittäin kahden viime vuoden aikan kuoriutunut askarteluintoinen kalenterimaanikko! 

Jep. Askartelen muun muassa yksisarvisenkakkaklemmareita...

Se on kalenterini. Yksi seitsemästä O.o 


On ollut ihana huomata miten olette seuranneet juttujani laidasta laitaan, ja miten kirjoittamistani on kaivattu. Se antaa kirjoittamiseenkin ihan omanlaisensa energian, kun tietää että joku siellä odottaa mitä minulla on sanottavaa <3 

Kuten olen aiemminkin sanonut, kissakuvia ei ole koskaan liikaa. Tässä minä ja paras sylikamuni Ode.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentteja? Ajatuksia? Ruusuja tai risuja? Anna tulla :D