Olisiko jo aika herätä?

Tänään tuli kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun syöpädiagnoosi kävi varmaksi. Kolme vuotta sitten puolen päivän jälkeen puhelin soi, ja siihen hetkeen asti olin hokenut itselleni että kyseessä on väärä hälytys eikä röörissäni ole mitään kamalan pahasti vialla. Onneksi olin jättänyt päivän treenin väliin, joten olin puhelun tullessa kotona. Nimittäin puhelun päätteeksi itkin ihan hirveästi - kovaan ääneen ja räkä poskella, niin että harvoin sellaista itkua tuleekaan. Itkin vartin. Sitten riitti. Sitten aloin tekemään suunnitelmaa. Miten tästä selvitään - ja myöskin, mitä jos tästä ei selvitä? Ajatukset pörräsivät toki pitkään aika sekalaisia reittejä, huolesta mielenkiintoon ja sisusta suruun. Ensimmäisen selvän huoleni kuolemapelon jälkeen muistan selvästi: Entä jos en saa selville miten Game of Thronesissa käy?! Se onneksi ei näillä näkymin taida olla suurikaan uhka.

Nämä on aina vaan herkkujani!

Mutta se siitä. Missä mennään nyt?

Nyt asiat tuntuvat olevan hyvin. Palasin töihin helmikuun lopulla. Teen vain ihan lyhyttä työviikkoa, mutta jo heti töiden alettua huomasin miten tärkeää on olla osa työyhteisöä. Ja miten tärkeää on se, että on mielekästä tekemistä. Töiden alku jännitti, sillä tunsin itseni tosi väsyneeksi ja mietinkin miten oikein jaksan töitä kun en meinaa jaksaa käydä kaupassakaan? Mutta kun työt alkoivat, mieleni piristyi valtavasti, ja energi lisääntyi hurjasti! En ollut edes tajunnut että olinkin henkisesti väsynyt. Eikä se mikään ihmekään ollut kaiken sairastelun ja toipumisen takapakkien jälkeen, ja kun tukea työhönpaluuseen oli hirveän vaikea löytää. Lopulta onneksi eläkevakuutuyhtiö myönsi osa-aikaisen kuntoutusrahan tai -eläkkeen, jonka turvin voin tehdä lyhyttä työviikkoa ja niin totutella "oikeisiin" töihin. 

Tämä kaveri tuli käsivarteeni heinäkussa. Alun perin syövänvoittokuvani piti olla ihan toisenlainen, mutta karhukainen antoi niin paljon merkkejä tulostaan että minun oli otettava se vastaan. Loppujen lopuksi se alkoi mielessäni kuvata sairastamisen loppumista. Karhukainen on minipieni, sitkeä kuin mikä ja selviää melkein mistä tahansa. Niin kuin minäkin <3 

Huhtikuun lopulla aloin käymään taas kunnolla salilla. Kunnolla meinaa sitä, että suunnittelin treenit etukäteen ja pidin niistä kiinni. Kävin minä aiemminkin treenaamassa, mutta se oli huomattavasti hajanaisempaa hommaa. Mutta nyt, kiitos treeniseurana toimineen työkaverin, sain pitkästä aikaa ihan erilailla treenaamisesta taas kiinni. Muutamat ensimmäiset viikot meni totutellessa ja hermotellessa lihaksia. Sitten pystyi jo ottamaan ihan himpan lisää painoja. Ei vielä paljoa, sillä voimat olivat vielä siinäkin vaiheessa sen verran vähäiset, ettei vähääkään liian suuria painoja yksinkertaisesti saanut liikkeelle. Se ongelma on alkanut helpottaa nyt loppukesästä. Nyt pystyn jo käyttämään painoja, joiden kanssa saan pinnistellä. Minulla tulee hiki treenatessa. Pieniähän minun painoni ovat edelleen, mutta niin ne ovat aina olleet. Olenhan minäkin pieni! 

Back in business - kahdellakin tavalla! Sekä töissä että treenaamassa!

Olen päättänyt opetella juoksemaan! Pari juoksumattotreeniä olenkin jo tehnyt, joissa olen ottanut pari minuutin mittaista spurttia. Flunssa kuitenkin stoppasi homman ja nyt vihdoin pitäisi pikkuhiljaa päästä harjoittelemaan sitäkin lisää. Ei tunnu enää pahalta hengästyä, vaikka epäilen edelleen ettei palleani ole ihan täysillä hommassa mukana. Mutta hengästymisestä ei tule enää niin huono olo ettäkö pitäisi pysähtyä. Ja se on ihan mahtavaa! Muistan fiiliksen kyllä ajalta ennen sairastumista, mutta olin pitkään epävarma siitä tulisiko sitä tunnetta enää. Mutta juoksun opettelun otan ihan pikkuhiljaa ja varovasti, sillä enhän ole koskaan juossut... Kouluaikoina minulla oli aina reuman takia vapautus liikuntatunneilta, niin en ole koskaan juossut edes yhtä pakollista Cooperia! Silloin kun syöpä todettiin, minulla oli tapana aamuisin töissä jutella asiakkaan kanssa, joka oli opetellut juoksemaan ja sinnikkäästi kävi juoksumatolla ja odotti alkavansa pitää siitä. Silloin lupasin hänelle, että kunhan sairaudesta selviän niin minäkin opettelen juoksemaan. Ja vaikken ole häntä enää töissä nähnytkään niin koitan pitää lupauksestani kiinni! 

Hikoilu ja hengästyminen on taas kivaa! Vaikka siitä punaiseksi tuleekin...

Syöminen on edelleen hankalaa, mutta minulla alkaa olla jotenkuten selvillä tietynlainen pohja syömisilleni. Aamuisin en haali kaloreita muualta kuin öljystä ja siitäkin varoen ettei tule huono olo tai vessamaratonia. Syön hedelmiä, siemennäkkileipää (yllättävän kivasti kaloreita, jesss!), ehkä proteiinismoothien tai puolikkaan valmissalaatin (ja minun salaattini ovat kastikkeellisia eivätkä kevyitä ollenkaan, salaatinlehdet ja kurkku puuttuvat kokonaan). Painoni on nyt jumahtanut taas paikoilleen, mutta nyt se on 45 kiloa, mihin olen ihan suht tyytyväinen. Toki 50 on aina vaan se tavoitteeni, kuten oli jo ennen sairastumista. Tärkeämpää kuin vaa'an numero on kuitenkin aina hyvä olo. Se, että jaksaa menee viheltäen ohi siitä että kalorit täyttyvät väkisin. Ja välillä kaloreiden tarkkailu ja liika syömisiin keskittyminen vievät voimavaroja niin ettei muuta oikein jaksa tehdäkään. Tasapainoilua tämä on, mutta uskoakseni aika hyvin hallussa. Onneksi on öljy, jolla on aina helppo paikata vajeita :D 

Sitten otsikon heräämiseen. Paitsi että ajattelin herättää blogini taas kunnolla pitkästä unestaan, ajattelin heräämisen tapahtuvan myös omassa elämässäni. Lisäksi kolmen vuoden merkkipaalu on minusta hyvä kohta alkaa jättää sairaskertomuksia taka-alalle ja keskittyä kivempiin juttuihin. Nyt kun liikunta tuo taas lisää virtaa arkipäiviin, niin haluan pitää siitä kirjaa ja kertoa kuinka asiat sujuvat. Saatte myös jännittää kanssani opinko koskaan juoksemaan niin, että voisin lähteä ihan ulkoilmaan hölkkälenkille... Ajattelin ainakin alkuun kirjoittaa viikottaisia katsauksia siitä, mitä olen tehnyt treenien suhteen, mutta myöskin ihan arkisia juttuja töistä, syömisistä ja myöskin epäliikunnallisista harrastuksista. Minusta on nimittäin kahden viime vuoden aikan kuoriutunut askarteluintoinen kalenterimaanikko! 

Jep. Askartelen muun muassa yksisarvisenkakkaklemmareita...

Se on kalenterini. Yksi seitsemästä O.o 

On ollut ihana huomata miten olette seuranneet juttujani laidasta laitaan, ja miten kirjoittamistani on kaivattu. Se antaa kirjoittamiseenkin ihan omanlaisensa energian, kun tietää että joku siellä odottaa mitä minulla on sanottavaa <3 

Kuten olen aiemminkin sanonut, kissakuvia ei ole koskaan liikaa. Tässä minä ja paras sylikamuni Ode.

Sekametelisoppaa vakuutuksista ja muusta ja hautajaisaatoksia.

Sekametelisoppaa tiedossa tänään...

Aloitetaan vaikka ihan asialla... Muutama vuosi sitten oli julkisuudessakin paljon puhetta syöpävakuutuksista. Onko niissä järkeä, myydäänkö niitä pelolla, ovatko ihan huijausta? Itse otin aikoinaan rintasyöpävakuutuksen, koska suvussa on niin hurjasti rintasyöpää ollut. Kolmisen vuotta sitten mulle soitettin Stockmannin kanta-asiakkaille tarkoitetun kampanjan suunnilta ja tarjottiin syöpävakuutusta joka kattoi kaiki syövät. Hintakin taisi olla sama, joten vaihdoin Elloksen vakuutuksen markkinoituun ACE:n laajempaan vakuutukseen.

Onneksi, koskapa nyt erityisenä lumihiutaleena päätinkin hankkia itselleni niin yleisen rintasyövän sijaan vanhojen epäterveellisesti elävien, tupakoivien, vahvaan viinaan menevien vanhempien miesten taudin... Lähetin pinon todistuksia ja koevastauksia vakuutusyhtiöön ja neljän-kuuden viikon ilmoitetun käsittelyajan sijaan korvausrahat humpsahtivat tililleni kolmen viikon sisällä. Ihan ehdoton onnenpotku tässä tilanteessa! Eihän raha terveyttä korvaa, mutta kun tulot tippuvat sairaspäivärahan myötä ja lääkekulut ovat viikossa viidenkympin luokkaa niin helpottaahan tuo... Lisäksi lääkärikäynnit maksavat, osastopäivät myös ja sädehoidotkin ovat hinnaltaan 8,80€/kerta... Ja esimerkiksi perjantaina oloni oli niin hutera ja etovainen, että kävin sädetyksessä taksilla. Vaikka kelakorvauksen kyydeistä saankin, niin silti taksikyydit olisivat kaukana mielestä jos omista tuloista pitäisi kyytejä maksaa... Mieluummin menisin silloin bussilla, oksupussi kainalossa hätävarana. Eikä sekään haittaa että saan pienet pankkilainani maksettua pois ihan jo siltä varalta että... No, jos kaikista huonoiten vaikka käviskin. Aika tiukilla olisin ilman tuota turvarahaa.

Terveellinen ruokakin maksaa... (Öh, huono aasinsilta kuvitukseen?)

Nyt kun tuo vakuutus on "käytetty" on uusia tarjouksia alkanut sadella postiluukusta ja puhelimen välityksellä... Viimeisimpänä tarjottiin luunmurtumavakutusta, jolla saisin jokaisesta hiusmurtumastakin 1500 euroa puhtaana suoraan tilille vain lääkärintodistusta vilauttamalla. Eikä siinä vielä kaikki!!!! ...Tai en muista kyllä oliko siinä kaikki, rajoituksia tietenkin ainakin löytyi, en nyt kuitenkaan ottanut tuota kyseistä vakuutusta. Murran luitani aivan liian harvoin.

Eli multa kuitenkin suositukset viidentoista euron kuukausittaiselle syöpämaksulle. Ehdottomasti. Etenkin jos tuntuu että suvussa on hiemankaan enempää syöpätapauksia kuin naapurilla.

Meidän sukuahan tutkittiinkin että pitäisikö tarkemmin tutkia, kun rintasyöpää oli niin monessa polvessa. Lopputulema oli kuitenkin ettei kannata, koska kaikki sairastumiset ovat tapahtuneet viidenkymmenen vuoden iän ohituttua eli sairastumisikä on ollut ns. normaali. Oman syöpäni myötä sain lääkärit kuitenkin kiinnostumaan geeneistämme tarkemmin - josko sieltä kuitenkin löytyisi joku kohta joka altistaisi jotenkin syövälle, vaikkei rintasyöpägeeniä varsinaisesti olisikaan. Erityinen lumihiutale iski jälleen!

Sitten mielialajuttuja... Oon saanut tosi paljon ihanaa palautetta siitä että oon niin positiivinen. Jotkut ovat ihmetelleetkin miten onnistun siinä. Mulla on tapana olla valittamatta ennenkuin asiat on tosi huonosti, ja nytkin voin kuvitella että asiat voisivat olla todellakin paljon huonomminkin. Toisin sanoan taidan aina odottaa vielä pahempaa... Pitkälle pääsee jo tuolla asenteella. Lisäksi on asioita jotka vaan työnnän syrjään, koska ajatuksen tasollakin ajatukset tuntuu liian vaikeilta käsitellä. En esimerkiksi halua ajatella että leikkaukseenkin voi jo kuolla. Tahdon lähteä niin että olen edes jotenkin valmistautunut, en noin vaan yllättäen. En myöskään voi ajatella poikiani äidittömänä. Se on liian paha asia ajateltavaksi. Samalla lailla usein teen ahdistavien uutisten kanssa - työnnän ajatukset syrjään. Tiedän kyllä mitä maailmassa tapahtuu, mutta en tahdo jäädä kaikkeen ikävään vellomaan... Se ei kuitenkaan auta ketään, minua tai läheisiäni varsinkaan.

Ulkoilu on yks joka piristää aina kun siihen kykenee - intoa vaan lisää uudet 99 porrasta jotka on juuri ilmaantuneet lähimaastoon :D

 
Lisäksi mä yritän opetella ajattelemaan, että jos en voi siihen vaikuttaa, niin sitä on turha stressata. Jonkin verran oon jo oppinutkin, mutta on silti asioita jotka ihan napista painamalla saa mun mielialan suohon vaikka kuinka järkeilisin ettei masentelussa ole mitään järkeä, ettei se auta mitään ja että mun reaktioni on liioitellun suuri. Sit mä otan käyttöön sijaistoiminnot - väritän kuvan, luen, lähden kävelylle... Tai vaikka nukun, siinä oonkin tänä päivänä ihan huippu! Mut mä luulen että tuollaisia vaikeita klikki-aiheita on kaikilla. Ehkä niille ei voi mitään, tai ehkä niiden kanssa pitää oppia elämään. Muita ihmisiä kun ei kuitenkaan voi muuttaa.

Äkkikuolemaakin huomattavasti helpompaa on miettiä jäähyväisiä, tärkeitä tekemisiä ja vaikka omia hautajaisia. Minä haluan itseni näköiset hautajaiset, siksi asiat pitäisi kirjoittaa ylös nyt kun vielä on hengissä! En kuuntele virsiä vapaaehtoisesti, joten en tahdo niitä hautajaisiinikaan. Haluan esittää toivebiisejä itse. Tahdon että hautajaisissani viini virtaa niille jotka sitä toivovat. Haluan että minusta kerrotaan hauskoja muistoja, juttuja ja ehkä tomppelimaisuuksiakin. Toivoisin että ihmiset nauravat itkiessäänkin, en tahdo perimasentavia perusluterilaisia surullisia ja hiljaisia hautajaisia. En tahdo karjalanpaistia tarjottavaksi, syökää mieluummin vaikka pizzaa tai sushia. Tai kumpaakin! En tahdo tuhlattavan hautaan tai arkkuun.

Herkut on tärkeitä. Varsinkin kun on vaikea syödä.

Haluan niin kivat hautajaiset, että jos en nyt kuolekaan niin voin viettää hautajaisjuhlani viiden vuoden päästä haudaten syöpäni. Tuplahauskaa kun itse pääsee omiin juhliinsa!

Seuraavaksi pari lempparihautajaisbiisiäni kevyestä päästä valikoimaa ^_^

Hautajaissuunnitelmia pitäisi oikeasti kirjata paperillekin asti. Sama juttu kuin hoitotestamentin kanssa... Pitäisi ja pitäisi mutta saako koskaan aikaan? Mulle on tärkeää etten mä makaa vuositolkulla vihanneksena jos toivoa paranemisesta ei ole. Neliraajahalvaus on kans sellainen juttu etten tiedä haluaisinko jatkaa sillä lailla loppuelämääni... Kaikki kelvolliset elimeni (mikäli sellaisia onkaan) pitää saada eteenpäin uusiokäyttöön. Ja niin edelleen, ja niin edelleen... Pääpointtina tässä se, että omia toiveita kannattaa kirjata ylös vaikkei ajankohtaiseksi ajattelisikaan. Ainakin jos asia tuntuu mainitsemisen arvoiselta - on toki paljon ihmisiä joita ei yksinkertaisesti kiinnosta esimerkiksi se mitä tapahtuu kuoleman jälkeen tai miten hoito toteutetaan.

Muuten kuulumisia... Tänään oli jo neljäs tiputus - yksi enää jäljellä! Ja oma tukka kökkii tiukasti päässä... Alan olemaan satavarma siitä että se tipahtanee sitten ensi viikolla... Ehkä keskiviikkona kun kaikki sädehoidotkin on pulkassa. Ja sit on tupla-ahdistus siitä ettei hiusten ois enää tarvinut lähteä mutta lähti kuitenkin. Möö... Lääkäri kuitenkin sanoi että toisen sytotiputuksen jälkeen lähtee, ja viimeistään kolmannella kerralla. Joka aamu vedän hiuksiani joka suunnalta ja totean ettei vieläkään irtoile kolmea enempää. (Ans olla kun kirjoitin tämän, kaikki tipahtaa veks heti huomenna!) Peruukkini on kyllä tosi kiva. Eniten siinä ehkä ahdistaa se että kuten peruukit yleensä, se on kovin tuuhea. Paljon tuuheampi kuin oikea tukkani - tai monen muunkaan oikea tukka. Letille laitettuna tuuheutta saa vähän hämättyä pois... Ja onhan tuo kiva kun on ylläripidempi kampaus kertaheitolla pitkän kasvatusprojektin päätteeksi :) (Ja oikeasti, jos mun tukka ei lähtiskään niin mulla olis varmaan olo että oon nyt vedättänyt yhteiskunnalta huvin vuoksi kalliin peruukin jota en sitten tarvitsekaan... Että vois kyllä lähteä oma pääkarvoitus, juu... )

Peruukki testauksessa ja kotona letitettynä :)

Taas kerran tiputuksessa. Tärkeitä papereita joista kaikista piti ottaa kuva. Tiputuspedin vastapäinen seinä jota harvemmin tuijottelen.

Viime viikolla oli aikamoisen huonot olot, niinkuin taksin mainitessani viittasinkin. Tiistaista pikkuhiljaa hiipi olot päälle ja perjantaina huipentui. Joka päivä oli hieman parempiakin hetkiä, mutta oksentelu piti huolen siitä että olo oli huolella hutera lähes koko ajan. Kellon ympäri nukkuminenkaan ei ole ollut viime aikoina mikään ongelma. Itse asiassa sen päälle maistuu hyvin vielä parin tunnin päikkäritkin. Tänään sain sitten vahvempaa pahoinvointilääkettä kun mainitsin huonovointisuudesta hoitajalle. Kiitoksia vinkeistä kavereille jotka itse ovat käyneet vastaavia asioita läpi <3 En ehkä itse olisi osannut edes ajatella että vahvempia ja toimivampiakin lääkkeitä on - ja että niitä kehtaa pyytääkin! :) Nyt kuitenkin muiden tiputusten yhteydessä sain suoneeni Ivemendiä, joka vaikuttaa suoraan aivojen pahoinvointikeskukseen blokkaamalla välittäjäaineita pääsemästä keskukseen perille. Tämä lääke vaikuttaa viisi päivää ja seuraavina kolmena päivänä otan vahvistukseksi kortisonia muiden lääkkeiden lisäksi. Eiköhän tämä toimi!

Lisäksi rööri on alkanut tuntua palaneelta sädehoitokertojen lisääntyessä. Nämä pikkukivut helpottuu kuitenkin kun muistan ottaa särkylääkkeeni kiltisti kolmen tunnin välein. Yölläkin - silloin tarpeeseen kyllä herääkin. Sädehoidon vaikutukset tulee vaan pahenemaan vielä, mutta onneksi kertoja on enää jäljellä seitsemän ja lääkitys on kohdillaan! :D

Seuraavaan kertaan! Nyt mä käyn kiipeämässä 99 porrasta ainakin pariin kertaan! :)

Sain kotiintoimitettuna vapaan kanan munia ja kotomaista hunajaa, kiitos rakkaat näistä <3  Ja sitten olin kerran puu, kasvonaamiolla askartelin ihan itse. Ei mul muuta!

Suunnitelmat uusiksi!

Rimpula täällä taas. Piiitkästä aikaa...

Mun piti herättää blogi henkiin nyt alkusyksystä ja kertoa mitä kivempia juttuja. Juttuja siitä miten olen ollut töissä kuntosalin siivoojana jo alkuvuodesta ja miten meidän Fressi on ihan huippumesta. Siitä miten duunin kautta päätin vihdoin lähteä opiskelemaan personal traineriksi - jotain mitä oon halunnut jo muutaman vuoden. Sitten oisin kertonut mitä kaikkea opin koulutuksessa, mitä siellä tehdään ja miten omat huipputreenit kulkee.

Mutta tulikin kapuloita rattaisiin ja suunnitelmat heitti ihan häränpyllyä. Siis niin että koko elämä meni jotensakin uusiksi...

Ihan heinäkuun lopussa oli tarkoitus jäädä viikon kesälomalle. Iskikin armoton närästys, joka viikossa paheni niin että marssin työterveyslääkärille. Ensimmäinen lääkäri totesi tilan ruokatorventulehdukseksi, ja se siitä. En ollut kuitenkaan tyytyväinen pelkkään lääkkeen vaihtoon, joten marssin seuraavana päivänä toiselle lääkärille. Tuloksena viikon sairasloma ja kiireellinen lähete gastroskopiaan.

Gastroskopiaan pääsin Peijakseen jo kahden viikon päästä, ja sitten alkoikin ryminä tän Rimpulan elämässä. Ruokatorvi oli tosi tulehtunut, tutkimus sattui ekaa kertaa ja vertakin tuli. Lisäksi tarvittiin vanhempi lääkäri saamaan letku ruokatorvesta läpi. Tuloksena oli se, että röörissä on kasvain. Koepaloista selviäisi enemmän. Säikäytti tuo jo aika paljon. Etenkin kun googlaamalla hakusanat "ruokatorvi kasvain" tuloksena oli vain asiaa ruokatorven syövästä ja kirpaisevia selviytymislukuja. 

Viikonloppuna menin pt-koulutuskokonaisuuden pohjakurssille. Pitihän se käydä. Oli ilmottauduttu ja opiskelut maksettukin helmikuuhun asti. Tykkäsin kovasti - vaikka asia oli perushuttua niin jotain tarkentavaakin opin ja ryhmän kanssa tehdyt treenit oli tosi kivoja.

Vaan siihen se jäi. Mun opiskeluni. Tai lykkääntyi kevääseen. Ramppasin tt-kuvissa, odotin tietoa koepaloista ja riivasin hoitajia joka suunnalla soittelullani. Ja sitten se tieto tuli - kasvain se on. Eli syöpä. (Syöpä on muuten karmea sana, jotenkin kalmalta kaikuva...) sillä hetkellä näytti siltä ettei se olisi levinnyt, mutta lisätutkimuksia tarvittiin. Kiireellisenä taas eteenpäin - pet-kuvaukseen, verikokeisiin, sydänkäyriin, spirometriaan ja sitten tänne...

Nyt pötkötän Meilahdessa Thorax- ja Esofaguskirurgian osastolla torstaisen nukutuksessa tehdyn gastroskopian jäljiltä. Koitettiin ahtauman laajennusta, tuli halkeamaa ja nyt mulla on röörissä stentti. (Eli ruokatorviproteesi, mutta sekin kuulostaa kaamealta.) Sellainen putki joka pitää röörin auki. Syötävät on mössöjä ja pehmeitä ja syöminen on hoidettava pystyasennossa koska ruokatorvesta puuttuu nyt se normaali ruokaa eteenpäin vievä liike eli peristalttinen toiminta. (Hienoja sanoja tässä oppii jos ei nyt kyllä paljon muutakin!)

Tiedossa on kahden kuukauden sairasloma, sädehoitoa ja sytostaatteja ja sitten leikkaus jossa pätkäistään paha pala ruokatorvesta pois. Siitä sitten pikkuhiljaa palailen elävien kirjoihin. Tarkoitus mulla olisi kuitenkin kertoilla miten menee ja miten asiat etenee. Faktaa ja juttua, mutta ihan täysin eri asiasta kuin alun perin piti.

Nyt Rimpula tahtoo vaan rimpuilla takaisin vahvaksi. Sitten joskus myöhemmin vielä vahvemmaksi, kun on sen aika.


Loppuun vielä kaksi kissakuvaa, koska kissakuvat piristää aina :)