Edelleen olemassa :)

Mä oon ollut nyt vuoden ja yhden kuukauden ilman ruokatorvea. Harmittaa etten edes kysynyt oisko ollut mahdollista saada kuva siitä roikaleesta. Oisin pistänyt kehyksiin. Vuosi sitten olin edelleen osastolla, mutta teholta olin päässyt jo pois enkä takaisin ollut enää menossa. Trakeostomian kautta tuli enää vähän lisähappea mutta tekonenälläkin (siis letkuitta) pärjäsin jo ihan hyvin. Sain kuntopyörän omaan huoneeseeni ja poljin sillä vartin päivässä, sekin osissa. Samalla katselin ikkunasta maisemia jotka yhdennestätoista kerroksesta oli melko hulppeat. Syödä en saanut vieläkään, enkä juoda, purskuttelin vaan kylmää vettä ja syljin pois. Mutta aika pian tuli syömisenkin aika - ja ne ensimmäiset lusikalliset mehukeittoa tai maustamatonta jugurttia maistu ihan parhaalta maailmassa!

Arpi saa välillä näkyäkkin <3

Helmikuussa kotiutuessani kuvittelin pääseväni töihin ehkä toukokuussa. Viimeistään ainakin kesäkuussa. Vaan hiemanpa oli optimistiset mun odotukset. Sairaslomallahan sitä ollaan edelleen. Voimat ei palautuneetkaan jos ei nyt yhdessä yössä niin ei kyllä yhdessä kuukaudessakaan. Tai yhdessä vuodessa. Ja vaikka syöminen on pikkuhiljaa tullut helpommaksi ja annoksetkin kasvaneet, niin painoa tuli viime vuoden puolella huisit neljä kiloa. Nyt olen kyllä reipastunut syömisen suhteen ja ihan tosissaan paneudun asiaan joka päivä ja päivänä minä hyvänsä menee rikki jo neljäkymmentäviisi kiloa! :D

Elokuussa Prahassa.

Eikä tuo viime vuosi ihan nousujohteista ollut. Heinäkuussa väsytti, vippasi päästä ja bussipysäkille kävely hengästytti niin että läähätin minuutteja. Salitreenikään ei oikein kulkenut, vaikka olin innoissani kun sinne taas jaksoin mennä. No, selvishän sekin sitten kun kysyin työterveyslääkäriltä että oiskohan se hemoglobiini laskenut entisestään, josko sen vois tarkastaa. Seuraavana päivänä, perjantaina, lääkäri soittikin takaisin ja sanoi ettei ihme jos väsyttää, sillä hemoglobiini oli valunut kahdeksaankymmeneenkolmeen... Sain lähetteen veritankkaukseen ja lähdin suoraan Peijaksen päivystykseen. Siellä pötköttelin mummujen kanssa pari tuntia kunnes mut siirrettiin illasta osastolle ja pistettiin veri tippumaan. Ja jeps! Seuraavana päivänä kotiin tullessa ei hengästyttänyt edes rappusten nouseminen! Heti helpotti. Aikakin asian hoitamiselle oli vallan oiva, koska seuraavalla viikolla lähdin minilomalle Prahaan. Siellä tuli käveltyä paljon, mikä ei olis ilman tuota ensiapuverta onnistunut kyllä mitenkään. Mutta nyt loma oli tosi kiva ja onnistunut. (Ja Praha mahtava kaupunki, sinne pitää päästä uudestaankin!)

Ensin verta...

...sitten vähän myöhemmin rautaa.

Syyskuussa täytettiin tiputuksessa varastoraudatkin. Samalla aloitettiin kahden viikon, kuuden pistoksen tehokuuri B12-vitamiinia, joka ei ilmeisesti kunnolla pääse imeytymään, koska mun vatsalaukunjämäni ei eritä tarpeeksi sisäistä tekijää. Nyt mä saan aina kolmen kuukauden välein piikkinä annoksen B-kahtatoista (eli kobalamiinia) jottei anemia pääse uudestaan yllättämään, Eikä ole päässytkään, hemoglobiinikin on ollut himpan verran korkeampi kuin ennen sairastumistakin :D Sain Kela-korttiini kolmannen vip-koodin(tähän mennessä olin ollut reuma-vip ja syöpä-vip) ja pernisiöösin anemian koodilla 107 saan vitskuni halvemmalla.

Vadelmamehun näköistä bee-kahtatoista.

Lakurulla-lohikäärme sai kaverikseen ihan vähän hurjan Cthulhun. Samalla otin käteeni ruokatorvisyövän vaaleansinisen syöpänauhan.

Eikä tässä vielä kaikki. Kun kroppa alkoi vihdoin olla jotenkuten kuosissaan, niin sitten alkoi murentua mieli. Halusin nukkua enemmän kuin olisi ollut tarpeen. En päässyt ovesta ulos - olin siis jo valmiina lähtemään salille, reppu pakattuna, mutta en vaan lähtenyt. Väsytti, ahdisti, pelottikin. Kaupassa käyntiä välttelin parhaani mukaan ja pistin muksut asialle aina kun vaan oli mahdollista. Teki mieli eristäytyä, olla rauhassa, kyhjöttää hiljaa sohvannurkassa. Kyllä mä aika pian tajusin että masennus se on joka nostaa päätään pitkästä aikaa, olihan se vanha tuttu muutaman vuoden takaa. Enkä kyllä oikeastaan asiaa ihmetellytkään. Olin koko sairastamisen ajan ollut tosi reipas ja positiivinen - vaikka sairaalassaolon loppuvaiheessa alkoikin pinna kiristymään ja lehtiön sivut täyttymään kiroilusta kun lääkärit eivät antaneet mihinkään lupaa (lähinnä syömiseen, mutta "mihinkään" oli tunne). Sitten kun tärkeimmät asiat oli hoidettu, eli kroppa kuntoon, niin oli tavallaan mielen vuoro huokaista. Ja se huokaisi lujaa ja purskahti itkuun.

Välillä fiilis oli juurikin tämä. Pipo silmille ja omaan rauhaan.

Onneksi oli taas mahtava työterveyslääkäri apuna. Sain mielialalääkityksen, ja vielä sellaisen joka lisää ruokahalua ja aiheuttaa painonnousua mikä mulla olisi tietenkin vain toivottu asia. Lääkitys on tähän mennessä jeesinyt tosi hyvin ja saan jo asioita hoidettua, kaupassa käytyä ja salillekin on taas vanha tuttu hinku. Kävin pari kertaa juttelemassa psykologinkin kanssa ja totesin etten välttämättä mitään terapiaa tarvitse tällä kertaa. Tiedän mistä tää henkinen väsymys johtuu ja se menee kyllä ajan myötä ohi, kunhan saan asiat raiteilleen ja rauhoituttua. Ja jos muutan mieltäni, tiedän mistä apua saa.

Yhdennentoista kerroksen maisemat vuosi sitten.

Tuossa myllerryksessä aloitin uudestaan pt-opintoni, jotka jäi heti alkuunsa kesken silloin kun röörimörkö löytyi. Neljä kolmipäiväistä viikonloppua kävin luennoilla, tein läksyjä ja opin uutta. Nuo kurssiviikonloput oli tosi raskaita, enkä mä tunneilla istumisen ja paikasta toiseen matkustamisen lisäksi tehnytkään muuta kuin nukuin. Viikolla oli sitten taas muutakin elämää. Mutta, joulukuussa MÄ VALMISTUIN KUNTOSALIOHJAAJAKSI! Oli ihan mahtavaa saavuttaa ensimmäinen etappi yhdestä monen vuoden haaveesta. Tän vuoden puolella opinnot on jatkuneet ja huhtikuussa - jos kaikki menee hyvin - musta pitäisi sitten tulla ihan virallisesti personal trainer :) Siitä ja kaikesta siihen liittyvästä kirjoitan kuitenkin ihan erikseen.

Tämä oli nyt tässä. Pitkän, pitkän tauon jälkeinen päänavaus. Mä olen edelleen täällä. Ja se on hyvä.

Mun hiukset on tippuilleet hurjasti yli puoli vuotta, vähän myöhässä sytoista vissiin. Ponnari on nykyään ihan onneton hiirenhäntä. Onneksi samalla pukkaa uutta hassua pätkätukkaa :D 

Vasemmalla mä ennen sairastumista, oikealla maaliskuussa vellireppuni kanssa jumppaamassa. Ilman sauvoja en jaksanut askeltaa, enkä niiden avullakaan kovin pitkään. Nyt onneksi tilanne on jo toinen ja kroppakin jotain noiden kuvien väliltä.

Muutoksesta ja haravointia.

Mä olen edelleen miettinyt muutosta ja muuttumista. Lähinnä siltä kantilta, että miksi jotkut ihmiset tuntuu pelkäävän sitä? Tietysti ymmärtäisin sen jos elämässään olisi kaikki mahtavasti, mutta - no, en ole tainnut tavata sellaista ihmistä vielä jonka elämässä jokainen pikkuasiakin olisi kohadallaan. Tuntuu kuitenkin että syitä muuttumattomuuteen löydetään vaikka mistä. Yleisin on varmaan se, ettei ole aikaa... Toisena tullee raha. Liikunnan kohdalla ei ehditä, ei osata, mikään ei ole mieluista, on kipeitä paikkoja, ei ole välineitä... Syömisen suhteen ei ehditä, ei osata, terveellinen ruoka on pahaa ja kallista... Ihmissuhteille ei ole aikaa, ei osata puhua, muut on liian hankalia, muut eivät ymmärrä. Huonot tavat, kalliit tavat, epäterveelliset tavat - kaikille löytyy aina hyvä selitys ja oikeutus.

Onko niin, että ihminen kuitenkin jollain tasolla rakastaa sitä pientä kurjuuttaan? Onko turvallisempaa kun on jotain mistä valittaa? Tuntuu että suomalaiseen mentaliteettiin etenkin kuuluu se että pysytään mieluummin siinä tutussa, pienesti epämukavassa tilanteessa kuin lähdetään kokeilemeen uutta ja vierasta. Onko syynä sitten riski siitä, että uusi ja vieras voi olla entistä huonompi vaihtoehto - en tiedä. Mutta siinäkin tapauksessa uusi muutos on aina mahdollinen.

Vai onko syy siinä, että ihminen ei luota itseensä, ei usko omiin kykyihinsä ja voimiinsa? "Minusta ei koskaan olisi siihen." "En mä pysty, yritin joskus eikä onnistunut." "Mulla vaan ei ole mielenlujuutta saavuttaakseni sen." "Mä olen liian väsynyt." Jokainen väsyy, suurin osa ihmisistä on työpäivän jälkeen väsynyt. Mutta onko se voimat vievää väsymystä vai väsymystä tavan vuoksi? Onko oikeasti sohvanpohja se paikka josta saa lisää voimaa ja piristystä? Ihminen pystyy jos oikeasti tahtoo. Pystyy vaikka mihin! Keinot löytyy, aikaa löytyy ihan varmasti, vähän luovuutta peliin niin löytyy oman näköiset ratkaisutkin.

Mulla oli viime viikolla pari tosi matalalentoista päivää. Tuntui ettei mistään tule mitään, että kaikki kaatuu niskaan ja epäonnistun taas. Taas? Koska mä oikeasti olen epäonnistunut? Mä olen tehnyt virheitä, mä olen hakannut päätäni seinään asioiden takia joita en pysty muuttamaan, mä olen tehnyt asioita vaikeimman kautta. Mutta niin kauan kuin mä olen asiat tehnyt, mä en ole epäonnistunut. Jos olisin jättänyt tekemättä, jättänyt kokonaan yrittämättä - silloin vois puhua epäonnistumisesta. Se, että yrittää ja tekee parhaansa, se riittää. Välillä ehkä pitää hetki kerätä voimia että jaksaa jatkaa, mutta periksi antaminen ei yleensä ole hyvä vaihtoehto.

Onneksi tuli viikonloppu ja arki katkesi. Se teki mulle tosi hyvää. Pari päivää ja asenne on taas ihan erilainen. Mä jaksan taas yrittää, selvittää, tehdä, hakea muutosta.

Ja jos en jaksais... Senkin mä olen kokenut ja tiedän että joskus tulee raja vastaan. Mutta siitäkin opin. Nyt tunnistan itsessäni ne asiat, jotka saattais viedä mut lähemmäs pohjaa. Osaan tiedostaa sen, ja repiä itseni olosta irti. Se ei vaadi paljoa. Se vaatii sen pienen onnistumisen tunteen, sen että saa aikaiseksi. Ja senkin mä tiedän, koska tarvitsen muiden apua.

Mutta mä en kuitenkaan puhu tuossa muutosvastarinnassa masennuksesta, vaan ihan tavallisista, ehkä vähän alavireisistä ihmisistä. Masennus on asia josta ei itseä revitä pois, se ei helpotu sillä että lähtee kävelylle tai hoitaa kyntensä.

Mutta pirteämpiin aiheisiin :)

Perjantaina näin pitkästä aikaa serkkuni Tampereelta, joka oli ihan hirmuisen ihanana ja ystävällisenä toiminut protskudiilerinäni. Olin ostanut kuponkitarjouksen, jolla sai kahdellakympillä kilon Leaderin proteiinipatukoita, mutta tarjous koski vain erästä Tampereella ja Oulussa toimivaa liikettä. Lähetin siis serkulleni sekä lahjakortin että listan lempimauistani, ja serkkuseni haki patukat liikkeestä. Hyvien sattumusten kautta näimme perjantaina pikaisesti Helsingissä ja sain eväskasani. Ihanaa avuliaisuutta, oon niin häpi että mulla on tuollaisia ihmisiä lähipiirissä <3

Riittänee joksikin aikaa :D

Vaikka olin jo melkein innostunut lähtemään baariin serkkuni vanavedessä, lauantainen Liikuntapäivä sai minut perumaan suunnitelmani. Enhän toki halunnut lähteä tutustumaan uuteen saliin väsyneenä saati huonovointisena. (Niin ne asioiden arvot muuttuu, ennen olisin lähtenyt baariin ja ajatellut että salille pääsee koska vaan...)

Bussissa matkalla Liikuntapäivää viettämään.

Lauantaina kävin siis ystäväni kanssa tutustumassa Tikkurilan Satsiin. Ihan mahtava tilaisuus, koska olin miettinyt kyseistä salia uudeksi vakipaikakseni. Eikä ajatus tutustumiskerralla haihtunut. Vaikka tällä hetkellä mulla ei valinnanvaraa olekaan, niin tuo Sats kyllä pysyy vahvasti mielessä siihen asti kunnes mun varannot antaa periksi vähän kalliimpaan saliin. Vastaanotto oli tosi iloinen ja pirteä, tuli heti tervetullut olo. Paikka oli ehkä ensialkuun vähän sokkeloisen oloinen, mutta mun suuntavaistolla se ei ole mikään ihmekään. Kuntosalin puolta vilaistiin aika pintapuolisesti, ja vähän aikaa veivattiin Wave-laitteessa - kunnes päästiin jumppasaliin. Ja tietysti bodypumppiin, mun lempitunnille :D Suoraan takariviin, ettei kukaan näe horjuvia viimeisiä kyykkyjä tai otsaan kolahtavaa ranskalaista punnerrusta ja kamppeiden keräykseen.

Tunti oli ihan mahtava. Hikoilin alusta loppuun kuin pieni orava ja sain tuntumaa lihaksiin ihan eri tavalla kuin kuukausi takaperin. In Shapesta on siis eittämättä ollut apua... Deltoideukset ja trapezius tekivät töitä silloin kun kuuluikin, ja peräosastokin oli kyykkyjen aikaan hommissa etureisien sijasta. Hienointa tietenkin oli illasta nouseva lihasjuili - tiesipähän tehneensä :D

Liikuntapäivä oli tosi hieno mahdollisuus päästä katsomaan uusia nurkkia - nuo tuntienkin hinnat kun normaalisti on sen verran huimia ettei tutustumiskäynti hirveästi houkuta. Lauantaisen käynnin lisäksi Liikuntapäiväläiset saivat kaksi ilmaista lisäkertaa - ja ne taas voi käyttää jossain toisessa paikassa ja tutustua vaikka useampaankin ketjuun. Minä ja ystäväni tosin olemme jo juosten menossa seuraavaan lauantaipäivän pumppiin :D

Täällä lisää Liikuntapäivästä :)

Sunnuntaina oli tiedossa lisää hauskuutta samaisen ystävän kanssa. Tai no, hauskuudesta saattaa olla eriäviä mielipiteitä... Ihan kaikki mukaan pyytämäni ihmiset eivät tajunneet koko homman ideaa. Esikoinen ilmoitti mun olevan "täysin no-life" koska olin asiasta niin innoissani...

Me lähdettiin Helsinkiin haravoimaan!

Jep, toinen Vantaalta ja toinen Espoosta ja intopiukeana Kaivopuistoa haravoimaan! Eikä tilaisuuden lisäksi muuta meidän ilahduttamiseen tarvita kuin lainaharavat käyttöön ja lupaus kahvista ja pikkupurtavasta työn lomassa.

Itsekin kyllä ajattelin, että käydään vähän kokeilemassa, että eihän sitä jaksa tuntiakaan. Vaan niin kävi että haravat viuhtoi kaksi tuntia ja ihan kiitettävät alueetkin saatiin kahteen pekkaan siistittyä. Oli ihan hirmu mukavaa. Ilmakin oli just eikä melkein sopiva - luvattua sadetta ei kuulunut, mutta aamuinen auringonpaistekin vaihtui sumuun... Aurinkoisena päivänä olisikin tullut liian hiki :D 

Varmastikaan haravointi ei ole yhtään niin mukavaa jos piha on oma, se on aina lehtiä täynnä ja työ on pakko tehdä - mutta näin vapaaehtoisesti se oli ihan mahtavaa. Lisää yhteisharavointeja, kiitos! 

Arvatkaa mitä osallistujat sai? Oranssit paidat? Mistä arvasitte? Ja työhanskat lisäksi, kiitos Fiskars :)

Pakollinen "Raking the lawn"-kuva ja evästykset :P

Mun lehtikasat, ennen- ja jälkeen-kuva ja hiiri (RIP) jonka meinasin haravoida tuusannuuskaksi. Haravoin sen sitten varovasti lehtikasaan piiloon.

Kaivari oli kaunis sumuisenakin.

Sunnuntaina otin taas itsestäni mitat. Meinasin olla pettynyt, kun en olekaan kasvanut kummoisia senttimääriä. Reisien lisäsentitkin pistin edellispäivän pumpin ansioksi. Mutta sitten olikin taas asennemuutoksen aika ja päätin olla tosi iloinen siitä että olen melkolailla samankokoinen kuin Superdieetin alkaessa elokuussa, mutta lähes kolme kiloa painavampi!!! Sehän on ihan mahtava tulos! Se kertoo suoraan siitä, että muhun on tullut lisää lihasta eikä lisäpaino ole rasvaa. Mä olen tiiviimpi kuin ennen! Motivaatio tähän elämänmuutokseen kasvoi hetkessä kohisten ja tuli hyvä olo itsestä. Vaikkei muskelit vielä pursuilekaan t-paidan hihasta tai shortsien lahkeesta, niin mä oon saanut aikaiseksi aika paljon! Kuvia itestäni en kuitenkaan vielä uskaltanut ottaa. Ettei vaan se, ettei niissä näy kummoistakaan eroa lyttäisi mahdotonta innostustani. 

Mutta äiti kyllä huomasi eron haravointikuvista. Olen kuulemma vahvemman näköinen. Timmimpi, tyytyväisempi, elämäniloisempi. Ja äitiähän pitää aina uskoa <3

Paljastan mittani O.o

Ja sitten liuta ruokakuvia... 

Joskus oon niin tosi laiska että syön ruuaksi puuroa protskujauholla ja kasviksina läjän porkkanaa.

Joskus ruualle tapahtuu kaahaava kissa.

Mun uusin suursuosikki - valkosuklapudding mustikkakeitolla :P Suosittelen ihan ehdottomasti, kokeilemisen arvoista!

Puddingit vaan on aina niin nättejä että niitä pitää kuvata. Ja vadelmat :)

Aamupala vähän versioituna.

Vaikka yleensä juon aamupalani pirtelönä, niin välillä nälkä on heti aamusta niin hurja että puuro pitää saada puurona ja protskut puddinkina. Ja lääkkeet ja vitskut tietty kuvassa mukana.

Tein pinaatti-jauhelihapastaa kananmuna-maito-kastikkeella. Ainekset vaan oli nätimpiä kuin itse lopputulos XD

Couscous-hässäkkää.

Onneksi on ihana ihana In Shape-ryhmä facebookissa ja sieltä saatavat ruokavinkit... Juustomakaroni, meni lentämällä vakioruokiini!

Olkoonkin kuvassa raakaa jauhelihaa, muttakun värit oli niin nätit taas XD

Vaihtelun vuoksi katkarapu-muna-voikkareita. Mulla on outo suhde katkiksiin... Välillä niitä on pakko saada, niinkuin tällä kertaa, ja sitten en halua edes kuulla niistä seuraavaan puoleen vuoteen.

Ja sitten välillä syön ihan mitä huvittaa. Tällä kertaa makaroni ei huvittanut yhtään.
Oli muuten hyvää - broilerin ohutleikettä, halloumia ja kidneypapumuhennosta sipulilla, valkosipulilla ja chilillä :P

VIHDOINKIN!!! Leaderin mustaherukkapatukka... Parasta ikinä!!!

Ostin salmiakki-suklaamanteleita. Muistin ottaa kuvan täässä vaiheessa.

Ööh... Hiilaritankkaus???? Meneekö läpi?

Viime viikolla ilmestyi kauan odottamani Fit, jossa on juttu Emmi Sylanderista. Kipitin heti ilmestymispäivänä kauppaan lehden perässä. Tykkäsin :)

Piristin mä itseäni hoitamalla ne kynnetkin... Kuvia vaan en niistä osaa ottaa -_-

Ja pakollinen syksyä, syksyä-kuva. Ihan omassa kotopihassa enkä ollut meinannut edes huomata tätä kaunokaista :)

Siinäpä kaikki tältä erää. Lupaan olla reippaampi ja kirjoitella teille pian lisää. Ei enää ihan näin pitkää taukoa :)

Hirmu sateisen yön ja pilvisen aamun jälkeen mä näin juuri pienen palan sinistä taivasta! Aurinkokin tuntuu yrittävän päästä esille. Pitäisköhän lähteä kävelylle? :D