maanantai 27. elokuuta 2018

Bitter Sweet Symphony

Ihan mahtava viikko takana! Sain pitkästä aikaa treeni-innosta mahtavasti kiinni ja hyvin kulki sekä salitreeni että jumppakerrat. Mikä sitten hirveän usein johtaa siihen, että iskee joku kremppa päälle. Jos ei flunssa, niin muu vaiva. Ja nyt se oli polvi. Tuo sama, iänikuinen vaiva, vasen polvi. Siinähän on sitä alkavaa rikkoa jo, johtuen kai muksuna tehdystä avoleikkauksesta. Mutta rikko pysyy hyvin aisoissa kun tukilihakset on polvessa kunnossa. Siis taasen kerran liike on lääke! 

Muhkurapolveni ja Mimmi, jonka mielestä oli tärkeämpiäkin asioita - kuten aamupala.

Mutta reuma siihen polveen iskee noin kerran vuodessa, ja kortisonipiikki on aina auttanut rauhoittamaan koko taudin. Nyt en syövän jälkeen ole tätä ennen piikkiä polveen hakenutkaan. Ilmeisesti syöpäsytot on tähän asti pitäneet reumankin aisoissa - sytojahan reumankin hoitoon käytetään, vain paljon paljon pienempinä annoksina.  Tänään olen siis aamupiikin jälkeen lähinnä istunut ja maannut sohvalla. Ihan äärettömän tylsää! 

Päivällä nukahdin katsoessani Netflixiä. Sarja oli hyvä, mutta minä niin muussia kaikesta levosta.

Ehkä pieni hidastaminen on ihan kuitenkin paikallaan. Viime viikon innostuksessa kävin neljässä päivässä läpi kuusi treeniä... Viikonloppuna lepopäiviä tuli kaksi, joten viikko oli melko tiivis. Kolme kertaa tein salitreenin ja lisäksi kokeilin Sh'Bamia ja kahdesti kävin Body Balancessa. 

Body Balance oli tosi kivaa. Olen käynyt yhdellä näytetunnilla joskus ehkä viisi vuotta sitten, ja silloin tunti tuntui ihan heprealta. Nyt oli ehkä siihen nähden hitaampi tempo ja ehdin hyvin aloittelijanakin mukaan liikkeisiin. Moni liike haastoi tasapainoa ja se on juurikin yksi asia jossa tarvitsen harjoitusta. Nämä kolme viimeistä vuotta tekivät aika selvän laskun aikalailla kaikkiin fyysisiin taitoihin. Tasapaino ja koordinaatio on, jos mahdollista, entistä enemmän hukassa. Joten Balancessa tulen käymään useasti! Tunnilla pysyy myöskin liikeessä, vaikka se ei hikijumppaa olekaan, eli siellä ei tule kylmä ennen kuin ehkä loppurentoutuksessa.

Rennoille tunneille rennot vaattet.

Toissa viikolla kävin muuten kokeilemassa Yin-joogaa! Sekin oli ihan mahtavaa! Minulla on ennakkoluuloni joogaa kohtaan, että asanoissa pitää pysyä pitkään ja paikat puutuu ja on hankalaa. Yin-jooga oli kuitenkin helppoa, liikkeisiin sai vaihtoehtoja liikkuvuuden mukaan ja apuna käytettiin joogablokkia ja tennispalloja. Tunti oli enimmäkseen pitkiä venytyksiä ja liikkuvuutta. Eli tätäkin lisää!

Ja sitten Sh'Bam! Olen tässä vuoden sisään käynyt kokeilemassa sekä twerkkausta että streetdancea, ja kumpikin oli minulle ihan ylivoimaisen vaikeaa. Aluksi pysyin koreografioissa mukana, mutta heti kun liikkeitä alkoi olla enemmän kuin viisi niin menin sekaisin enkä enää päässyt kärryille ollenkaan. Lopputunti meni siis aina törmäillessä ja hakiessa oikeaa kohtaa hypätä taas mukaan. Sh'Bam oli huuuomattavasti helpompi tanssijuttu! Koreografiat olivat lyhyitä ja liikkeet eivät olleet hirmu laajoja joten ei ollut tarvista huitoa tai paljoa hyppelehtiä. Meininki oli rentoa - toki osasyynä voi olla sekin että olin virtuaalitunnilla yksin! Ensi viikolla tarkoitus olisi uskaltautua jo "oikealle" Sh'Bam-tunnille, ihan elävän vetäjän eteen ja kanssaheilujien kera.

Jalkapäivä.

Tämän alkuviikon joudun kyllä lepuuttamaan polvea, joten jalkapäivä saa vielä hetken odottaa. Ja jos muutenkin himmailisi hetken, jos vaikka vaan yksi treeni päivässä? :D 

Tämä lepuuttaminen on muuten jotenkin lamaavaa. Kun ei voi liikkua kunnolla, niin ei meinaa jaksaa liikkua edes vähintä välttämätöntä. Arvatkaa montako kertaa olen käynyt keittiössä syömässä tänään? Kerran. Oiskohan jo toisen kerran aika... 

Lauantaina oli herkkueväät. Tänään joutuu väsäämään itse.

Tuo otsikko tuli mieleeni kun mietin tämän kertaista tekstiä. Siitä, miten usein kun elämä tuntuu parhaalta mahdolliselta, voi taustalla tai tulossa olla jotain ikävämpää. Miten elämä on tasapainoilua mahtavuuden ja tylsien juttujen välillä, ja miten liikunnankin suhteen pitää osata löytää se tasapaino ja osata ottaa myös rauhallisesti välillä eikä vain paahtaa menemään vaikka se sillä hetkellä tuntuisikin hyvältä ajatukselta. Ja miten tällaiset pienet polvivaivat voi tässä hetkessä tuntua tosi ikäviltä, vaikka kolmen vuoden taakse katsoessa valitsen kökön rikkopolveni koska vain. Katkeransuloisuus pätee kyllä myös moneen muuhunkin elämän osa-alueisiin, mutta nämä nyt sopii parhaiten tänne blogin aihemaailmaan :) 

En ole koskaan ollut Verve-fani tai kuunnellut Bitter Sweet Symphonya muuten kuin sen soidessa jossain sattumalta. Mutta hyvä biisihän tämä on, ja sanat osuvat.


tiistai 21. elokuuta 2018

Olisiko jo aika herätä?

Tänään tuli kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun syöpädiagnoosi kävi varmaksi. Kolme vuotta sitten puolen päivän jälkeen puhelin soi, ja siihen hetkeen asti olin hokenut itselleni että kyseessä on väärä hälytys eikä röörissäni ole mitään kamalan pahasti vialla. Onneksi olin jättänyt päivän treenin väliin, joten olin puhelun tullessa kotona. Nimittäin puhelun päätteeksi itkin ihan hirveästi - kovaan ääneen ja räkä poskella, niin että harvoin sellaista itkua tuleekaan. Itkin vartin. Sitten riitti. Sitten aloin tekemään suunnitelmaa. Miten tästä selvitään - ja myöskin, mitä jos tästä ei selvitä? Ajatukset pörräsivät toki pitkään aika sekalaisia reittejä, huolesta mielenkiintoon ja sisusta suruun. Ensimmäisen selvän huoleni kuolemapelon jälkeen muistan selvästi: Entä jos en saa selville miten Game of Thronesissa käy?! Se onneksi ei näillä näkymin taida olla suurikaan uhka.


Nämä on aina vaan herkkujani!
Mutta se siitä. Missä mennään nyt?

Nyt asiat tuntuvat olevan hyvin. Palasin töihin helmikuun lopulla. Teen vain ihan lyhyttä työviikkoa, mutta jo heti töiden alettua huomasin miten tärkeää on olla osa työyhteisöä. Ja miten tärkeää on se, että on mielekästä tekemistä. Töiden alku jännitti, sillä tunsin itseni tosi väsyneeksi ja mietinkin miten oikein jaksan töitä kun en meinaa jaksaa käydä kaupassakaan? Mutta kun työt alkoivat, mieleni piristyi valtavasti, ja energi lisääntyi hurjasti! En ollut edes tajunnut että olinkin henkisesti väsynyt. Eikä se mikään ihmekään ollut kaiken sairastelun ja toipumisen takapakkien jälkeen, ja kun tukea työhönpaluuseen oli hirveän vaikea löytää. Lopulta onneksi eläkevakuutuyhtiö myönsi osa-aikaisen kuntoutusrahan tai -eläkkeen, jonka turvin voin tehdä lyhyttä työviikkoa ja niin totutella "oikeisiin" töihin. 

Tämä kaveri tuli käsivarteeni heinäkussa. Alun perin syövänvoittokuvani piti olla ihan toisenlainen, mutta karhukainen antoi niin paljon merkkejä tulostaan että minun oli otettava se vastaan. Loppujen lopuksi se alkoi mielessäni kuvata sairastamisen loppumista. Karhukainen on minipieni, sitkeä kuin mikä ja selviää melkein mistä tahansa. Niin kuin minäkin <3 


Huhtikuun lopulla aloin käymään taas kunnolla salilla. Kunnolla meinaa sitä, että suunnittelin treenit etukäteen ja pidin niistä kiinni. Kävin minä aiemminkin treenaamassa, mutta se oli huomattavasti hajanaisempaa hommaa. Mutta nyt, kiitos treeniseurana toimineen työkaverin, sain pitkästä aikaa ihan erilailla treenaamisesta taas kiinni. Muutamat ensimmäiset viikot meni totutellessa ja hermotellessa lihaksia. Sitten pystyi jo ottamaan ihan himpan lisää painoja. Ei vielä paljoa, sillä voimat olivat vielä siinäkin vaiheessa sen verran vähäiset, ettei vähääkään liian suuria painoja yksinkertaisesti saanut liikkeelle. Se ongelma on alkanut helpottaa nyt loppukesästä. Nyt pystyn jo käyttämään painoja, joiden kanssa saan pinnistellä. Minulla tulee hiki treenatessa. Pieniähän minun painoni ovat edelleen, mutta niin ne ovat aina olleet. Olenhan minäkin pieni! 

Back in business - kahdellakin tavalla! Sekä töissä että treenaamassa!

Olen päättänyt opetella juoksemaan! Pari juoksumattotreeniä olenkin jo tehnyt, joissa olen ottanut pari minuutin mittaista spurttia. Flunssa kuitenkin stoppasi homman ja nyt vihdoin pitäisi pikkuhiljaa päästä harjoittelemaan sitäkin lisää. Ei tunnu enää pahalta hengästyä, vaikka epäilen edelleen ettei palleani ole ihan täysillä hommassa mukana. Mutta hengästymisestä ei tule enää niin huono olo ettäkö pitäisi pysähtyä. Ja se on ihan mahtavaa! Muistan fiiliksen kyllä ajalta ennen sairastumista, mutta olin pitkään epävarma siitä tulisiko sitä tunnetta enää. Mutta juoksun opettelun otan ihan pikkuhiljaa ja varovasti, sillä enhän ole koskaan juossut... Kouluaikoina minulla oli aina reuman takia vapautus liikuntatunneilta, niin en ole koskaan juossut edes yhtä pakollista Cooperia! Silloin kun syöpä todettiin, minulla oli tapana aamuisin töissä jutella asiakkaan kanssa, joka oli opetellut juoksemaan ja sinnikkäästi kävi juoksumatolla ja odotti alkavansa pitää siitä. Silloin lupasin hänelle, että kunhan sairaudesta selviän niin minäkin opettelen juoksemaan. Ja vaikken ole häntä enää töissä nähnytkään niin koitan pitää lupauksestani kiinni! 

Hikoilu ja hengästyminen on taas kivaa! Vaikka siitä punaiseksi tuleekin...


Syöminen on edelleen hankalaa, mutta minulla alkaa olla jotenkuten selvillä tietynlainen pohja syömisilleni. Aamuisin en haali kaloreita muualta kuin öljystä ja siitäkin varoen ettei tule huono olo tai vessamaratonia. Syön hedelmiä, siemennäkkileipää (yllättävän kivasti kaloreita, jesss!), ehkä proteiinismoothien tai puolikkaan valmissalaatin (ja minun salaattini ovat kastikkeellisia eivätkä kevyitä ollenkaan, salaatinlehdet ja kurkku puuttuvat kokonaan). Painoni on nyt jumahtanut taas paikoilleen, mutta nyt se on 45 kiloa, mihin olen ihan suht tyytyväinen. Toki 50 on aina vaan se tavoitteeni, kuten oli jo ennen sairastumista. Tärkeämpää kuin vaa'an numero on kuitenkin aina hyvä olo. Se, että jaksaa menee viheltäen ohi siitä että kalorit täyttyvät väkisin. Ja välillä kaloreiden tarkkailu ja liika syömisiin keskittyminen vievät voimavaroja niin ettei muuta oikein jaksa tehdäkään. Tasapainoilua tämä on, mutta uskoakseni aika hyvin hallussa. Onneksi on öljy, jolla on aina helppo paikata vajeita :D 

Sitten otsikon heräämiseen. Paitsi että ajattelin herättää blogini taas kunnolla pitkästä unestaan, ajattelin heräämisen tapahtuvan myös omassa elämässäni. Lisäksi kolmen vuoden merkkipaalu on minusta hyvä kohta alkaa jättää sairaskertomuksia taka-alalle ja keskittyä kivempiin juttuihin. Nyt kun liikunta tuo taas lisää virtaa arkipäiviin, niin haluan pitää siitä kirjaa ja kertoa kuinka asiat sujuvat. Saatte myös jännittää kanssani opinko koskaan juoksemaan niin, että voisin lähteä ihan ulkoilmaan hölkkälenkille... Ajattelin ainakin alkuun kirjoittaa viikottaisia katsauksia siitä, mitä olen tehnyt treenien suhteen, mutta myöskin ihan arkisia juttuja töistä, syömisistä ja myöskin epäliikunnallisista harrastuksista. Minusta on nimittäin kahden viime vuoden aikan kuoriutunut askarteluintoinen kalenterimaanikko! 

Jep. Askartelen muun muassa yksisarvisenkakkaklemmareita...

Se on kalenterini. Yksi seitsemästä O.o 


On ollut ihana huomata miten olette seuranneet juttujani laidasta laitaan, ja miten kirjoittamistani on kaivattu. Se antaa kirjoittamiseenkin ihan omanlaisensa energian, kun tietää että joku siellä odottaa mitä minulla on sanottavaa <3 

Kuten olen aiemminkin sanonut, kissakuvia ei ole koskaan liikaa. Tässä minä ja paras sylikamuni Ode.