Bitter Sweet Symphony

Ihan mahtava viikko takana! Sain pitkästä aikaa treeni-innosta mahtavasti kiinni ja hyvin kulki sekä salitreeni että jumppakerrat. Mikä sitten hirveän usein johtaa siihen, että iskee joku kremppa päälle. Jos ei flunssa, niin muu vaiva. Ja nyt se oli polvi. Tuo sama, iänikuinen vaiva, vasen polvi. Siinähän on sitä alkavaa rikkoa jo, johtuen kai muksuna tehdystä avoleikkauksesta. Mutta rikko pysyy hyvin aisoissa kun tukilihakset on polvessa kunnossa. Siis taasen kerran liike on lääke! 

Muhkurapolveni ja Mimmi, jonka mielestä oli tärkeämpiäkin asioita - kuten aamupala.

Mutta reuma siihen polveen iskee noin kerran vuodessa, ja kortisonipiikki on aina auttanut rauhoittamaan koko taudin. Nyt en syövän jälkeen ole tätä ennen piikkiä polveen hakenutkaan. Ilmeisesti syöpäsytot on tähän asti pitäneet reumankin aisoissa - sytojahan reumankin hoitoon käytetään, vain paljon paljon pienempinä annoksina.  Tänään olen siis aamupiikin jälkeen lähinnä istunut ja maannut sohvalla. Ihan äärettömän tylsää! 

Päivällä nukahdin katsoessani Netflixiä. Sarja oli hyvä, mutta minä niin muussia kaikesta levosta.

Ehkä pieni hidastaminen on ihan kuitenkin paikallaan. Viime viikon innostuksessa kävin neljässä päivässä läpi kuusi treeniä... Viikonloppuna lepopäiviä tuli kaksi, joten viikko oli melko tiivis. Kolme kertaa tein salitreenin ja lisäksi kokeilin Sh'Bamia ja kahdesti kävin Body Balancessa. 

Body Balance oli tosi kivaa. Olen käynyt yhdellä näytetunnilla joskus ehkä viisi vuotta sitten, ja silloin tunti tuntui ihan heprealta. Nyt oli ehkä siihen nähden hitaampi tempo ja ehdin hyvin aloittelijanakin mukaan liikkeisiin. Moni liike haastoi tasapainoa ja se on juurikin yksi asia jossa tarvitsen harjoitusta. Nämä kolme viimeistä vuotta tekivät aika selvän laskun aikalailla kaikkiin fyysisiin taitoihin. Tasapaino ja koordinaatio on, jos mahdollista, entistä enemmän hukassa. Joten Balancessa tulen käymään useasti! Tunnilla pysyy myöskin liikeessä, vaikka se ei hikijumppaa olekaan, eli siellä ei tule kylmä ennen kuin ehkä loppurentoutuksessa.

Rennoille tunneille rennot vaattet.

Toissa viikolla kävin muuten kokeilemassa Yin-joogaa! Sekin oli ihan mahtavaa! Minulla on ennakkoluuloni joogaa kohtaan, että asanoissa pitää pysyä pitkään ja paikat puutuu ja on hankalaa. Yin-jooga oli kuitenkin helppoa, liikkeisiin sai vaihtoehtoja liikkuvuuden mukaan ja apuna käytettiin joogablokkia ja tennispalloja. Tunti oli enimmäkseen pitkiä venytyksiä ja liikkuvuutta. Eli tätäkin lisää!

Ja sitten Sh'Bam! Olen tässä vuoden sisään käynyt kokeilemassa sekä twerkkausta että streetdancea, ja kumpikin oli minulle ihan ylivoimaisen vaikeaa. Aluksi pysyin koreografioissa mukana, mutta heti kun liikkeitä alkoi olla enemmän kuin viisi niin menin sekaisin enkä enää päässyt kärryille ollenkaan. Lopputunti meni siis aina törmäillessä ja hakiessa oikeaa kohtaa hypätä taas mukaan. Sh'Bam oli huuuomattavasti helpompi tanssijuttu! Koreografiat olivat lyhyitä ja liikkeet eivät olleet hirmu laajoja joten ei ollut tarvista huitoa tai paljoa hyppelehtiä. Meininki oli rentoa - toki osasyynä voi olla sekin että olin virtuaalitunnilla yksin! Ensi viikolla tarkoitus olisi uskaltautua jo "oikealle" Sh'Bam-tunnille, ihan elävän vetäjän eteen ja kanssaheilujien kera.

Jalkapäivä.

Tämän alkuviikon joudun kyllä lepuuttamaan polvea, joten jalkapäivä saa vielä hetken odottaa. Ja jos muutenkin himmailisi hetken, jos vaikka vaan yksi treeni päivässä? :D 

Tämä lepuuttaminen on muuten jotenkin lamaavaa. Kun ei voi liikkua kunnolla, niin ei meinaa jaksaa liikkua edes vähintä välttämätöntä. Arvatkaa montako kertaa olen käynyt keittiössä syömässä tänään? Kerran. Oiskohan jo toisen kerran aika... 

Lauantaina oli herkkueväät. Tänään joutuu väsäämään itse.

Tuo otsikko tuli mieleeni kun mietin tämän kertaista tekstiä. Siitä, miten usein kun elämä tuntuu parhaalta mahdolliselta, voi taustalla tai tulossa olla jotain ikävämpää. Miten elämä on tasapainoilua mahtavuuden ja tylsien juttujen välillä, ja miten liikunnankin suhteen pitää osata löytää se tasapaino ja osata ottaa myös rauhallisesti välillä eikä vain paahtaa menemään vaikka se sillä hetkellä tuntuisikin hyvältä ajatukselta. Ja miten tällaiset pienet polvivaivat voi tässä hetkessä tuntua tosi ikäviltä, vaikka kolmen vuoden taakse katsoessa valitsen kökön rikkopolveni koska vain. Katkeransuloisuus pätee kyllä myös moneen muuhunkin elämän osa-alueisiin, mutta nämä nyt sopii parhaiten tänne blogin aihemaailmaan :) 

En ole koskaan ollut Verve-fani tai kuunnellut Bitter Sweet Symphonya muuten kuin sen soidessa jossain sattumalta. Mutta hyvä biisihän tämä on, ja sanat osuvat.

Suunnitelmat uusiksi!

Rimpula täällä taas. Piiitkästä aikaa...

Mun piti herättää blogi henkiin nyt alkusyksystä ja kertoa mitä kivempia juttuja. Juttuja siitä miten olen ollut töissä kuntosalin siivoojana jo alkuvuodesta ja miten meidän Fressi on ihan huippumesta. Siitä miten duunin kautta päätin vihdoin lähteä opiskelemaan personal traineriksi - jotain mitä oon halunnut jo muutaman vuoden. Sitten oisin kertonut mitä kaikkea opin koulutuksessa, mitä siellä tehdään ja miten omat huipputreenit kulkee.

Mutta tulikin kapuloita rattaisiin ja suunnitelmat heitti ihan häränpyllyä. Siis niin että koko elämä meni jotensakin uusiksi...

Ihan heinäkuun lopussa oli tarkoitus jäädä viikon kesälomalle. Iskikin armoton närästys, joka viikossa paheni niin että marssin työterveyslääkärille. Ensimmäinen lääkäri totesi tilan ruokatorventulehdukseksi, ja se siitä. En ollut kuitenkaan tyytyväinen pelkkään lääkkeen vaihtoon, joten marssin seuraavana päivänä toiselle lääkärille. Tuloksena viikon sairasloma ja kiireellinen lähete gastroskopiaan.

Gastroskopiaan pääsin Peijakseen jo kahden viikon päästä, ja sitten alkoikin ryminä tän Rimpulan elämässä. Ruokatorvi oli tosi tulehtunut, tutkimus sattui ekaa kertaa ja vertakin tuli. Lisäksi tarvittiin vanhempi lääkäri saamaan letku ruokatorvesta läpi. Tuloksena oli se, että röörissä on kasvain. Koepaloista selviäisi enemmän. Säikäytti tuo jo aika paljon. Etenkin kun googlaamalla hakusanat "ruokatorvi kasvain" tuloksena oli vain asiaa ruokatorven syövästä ja kirpaisevia selviytymislukuja. 

Viikonloppuna menin pt-koulutuskokonaisuuden pohjakurssille. Pitihän se käydä. Oli ilmottauduttu ja opiskelut maksettukin helmikuuhun asti. Tykkäsin kovasti - vaikka asia oli perushuttua niin jotain tarkentavaakin opin ja ryhmän kanssa tehdyt treenit oli tosi kivoja.

Vaan siihen se jäi. Mun opiskeluni. Tai lykkääntyi kevääseen. Ramppasin tt-kuvissa, odotin tietoa koepaloista ja riivasin hoitajia joka suunnalla soittelullani. Ja sitten se tieto tuli - kasvain se on. Eli syöpä. (Syöpä on muuten karmea sana, jotenkin kalmalta kaikuva...) sillä hetkellä näytti siltä ettei se olisi levinnyt, mutta lisätutkimuksia tarvittiin. Kiireellisenä taas eteenpäin - pet-kuvaukseen, verikokeisiin, sydänkäyriin, spirometriaan ja sitten tänne...

Nyt pötkötän Meilahdessa Thorax- ja Esofaguskirurgian osastolla torstaisen nukutuksessa tehdyn gastroskopian jäljiltä. Koitettiin ahtauman laajennusta, tuli halkeamaa ja nyt mulla on röörissä stentti. (Eli ruokatorviproteesi, mutta sekin kuulostaa kaamealta.) Sellainen putki joka pitää röörin auki. Syötävät on mössöjä ja pehmeitä ja syöminen on hoidettava pystyasennossa koska ruokatorvesta puuttuu nyt se normaali ruokaa eteenpäin vievä liike eli peristalttinen toiminta. (Hienoja sanoja tässä oppii jos ei nyt kyllä paljon muutakin!)

Tiedossa on kahden kuukauden sairasloma, sädehoitoa ja sytostaatteja ja sitten leikkaus jossa pätkäistään paha pala ruokatorvesta pois. Siitä sitten pikkuhiljaa palailen elävien kirjoihin. Tarkoitus mulla olisi kuitenkin kertoilla miten menee ja miten asiat etenee. Faktaa ja juttua, mutta ihan täysin eri asiasta kuin alun perin piti.

Nyt Rimpula tahtoo vaan rimpuilla takaisin vahvaksi. Sitten joskus myöhemmin vielä vahvemmaksi, kun on sen aika.


Loppuun vielä kaksi kissakuvaa, koska kissakuvat piristää aina :)