Mielipidekirjoitus.

Turhauttaa.
Ihmiset ympärillä. Puolitutut, läheiset, ihmiset joiden pitäisi olla tuttuja mutta jotka kuitenkin ovat kovin vieraita. Se syvemmän kontaktin puute joka tuntuu leimaavan aika suurta osaa nykymaailman arvoistakin.

Turhauttaa se, etten mä tunne niitä ihmisiä, jotka mun pitäisi tuntea. Tai tunnen, tavallaan. Tiedän ehkä lempiruoan, lemmikin nimen, koulutuksen, ammatin, lempivärin, toivelomamatkan määränpään. Kevyitä, pieniä, kivoja, vaivattomia ja yleisiä asioita. Jutustelua päivän säästä ja julkkisjuoruista.

Mutta kun mä kaipaisin jotain enemmän. Mä kaipaisin mielipiteitä! Ja ei, mielipiteenä mä en pidä kommentteja "hyi" tai "ihq". Mä tahtoisin kuulla kannanottoja, vahvoja ajatuksia ja perusteluja niille. Mä tahtoisin mielipiteistä ja ajatuksista kumpuavia avoimia ja hyväksyviä keskusteluja.

Mä olen välillä niin väsynyt kaikkeen siihen small talkiin mitä suomalaiset ei muka osaa mutta mitä suomalaisetkin harrastaa esimerkiksi somessa vaikka huru mycket. Musta ei vaan enää tunnu että sosiaalinen elämä mitenkään täyttyisi siitä että sivelee asioiden pintaa hyvänpäiväntuttujen kanssa.

On toki viihdyttävää joukolla kauhistella teinivaimon hameenmittaa tai kerätä lynkkausmielialaa eläinrääkkääjistä kertovan uutislinkin alle. Eläinrääkkäys ON paha asia, mutta tarkoitan tässä sitä että kaikkihan asiaa paheksuvat, mutta keskustelu aiheesta tahtoo yleensä olla olematonta.Enkä mä tahdo dissata small talkia kokonaan. Pikkuhöpinälle on useinkin aikansa ja paikkansa. Mä puhun nyt siitä mistä tuntuu olevan suurempi puute. Mun mielestäni pikkuhöpinä on vallannut jo ehkä liikaakin tilaa ihmisten välisissä kontakteissa.

Mielipiteitähän ne pienet mielipiteetkin toki ovat. Mielipide on se, mitä ajattelet viihdeuutisista. Mielipide on myös se, miten suuressa arvossa pidät vaikkapa ruokaa tai merkkituotteita. Mielipide voi pienenä piiloutua vaikka miten vähäpätöiseltä tuntuvaan asiaan niin ettei niitä välttämättä edes tiedosta. Mutta miksi pienetkin mielipiteet tuntuu joskus olevan vaikea sanoa ääneen? Miksi monia mielipiteitä ei osaa perustella? Onko niitä pieniäkään koskaan miettinyt tarkemmin vai onko asiasta tiettyä mieltä vain koska "niin on aina ollut" tai "ei se sillein kosketa mua"?

Mä tahtoisin enemmän kannanottoja sellaisiin asioihin, joihin kaikki eivät sano "kamalaa" tai "oi ku ihanaa", sellaisiin asioihin jotka on ehkä vähän vaikeampia ja jotka ehkä vaatisivat vähän pidempiä kommentteja ja isompia keskusteluja. Asioita joista itsellä voi olla vahva mielipide ja siitä huolimatta voi ymmärtää toisenkinlaisen kannan ja ehkä oppiakin asiasta uutta keskustelun lomassa.

Missä on keskustelut rakkaudesta ja polygamiasta, tasa-arvosta, eutanasiasta, ravintosuosituksista, salaliittoteorioista, arvomaailmoista, pinnallisuudesta ja kulisseista, intohimoista, abortista, politiikasta...? Juuri niistä asioista joista helposti vaietaan ehkä juuri siksi että ne ovat isoja aiheita ja aiheuttavat suuria tunteita.

Miten voi oikeasti tuntea toisen ihmisen jos ei tiedä toisen mielipiteitä? Miten omat mielipiteet voi koskaan muuttua, kasvaa ja kehittyä jos ei koskaan kuule eriäviä näkökantoja ja perusteluja niille? Miten sä voit tuntea itses jos sä et tunne mielipiteitäsi? Mulla on henkisesti vahvempi olo kun mä tunnen itseni mielipiteitäni myöten. Kun tiedän miksi ajattelen asioista niinkuin ajattelen ja miksi regoin niinkuin reagoin. Ei kaikki mullekaan tietenkään aina päivänselvää ole, mutta sekin on yksi elämän hienouksista ettei elämä tai ihminen ole koskaan valmis! Sitä voi aina opettaa, kasvattaa, rakentaa, viilata ja hioa.

Ei mielipiteen perustelu aina helppoa ole - ja siinä sen hienous piileekin. Kun sulla on perustelut, ei sun mielipidettä voi kukaan kokonaan lytätä. Aina voi tietysti olla eri mieltä. Mutta kun sä osaat perustella asiasi, sä olet myös miettinyt sitä suuremmin ja syvemmin, ja se on sulle selkeämpi. Silloin on helpompi käsitellä asiaa myös muilta kanteilta, kun on jo omaa kantaansa tullut pyöriteltyä ja makusteltua.

Suuremmat ja syvällisemmät keskustelut ei ehkä ole niitä helpoimpia, mutta mä uskon että ne antaa kaikista eniten.

En mä sano että itse olisin kovin suuriääninen kannanottaja tai maailmaa muuttava aktivisti, mutta kyllä mä aina välillä mielipiteeni kerron ja silloin kyllä toivon että mua myös kuunnellaan. Olenko mä sen takia kärkäs jos mä kerron ajatukseni ääneen? Olenko ääri-ihminen jos mulla on jostain asiasta mielipide? Onko matalaotsaista olla eri mieltä kuin enemmistö - tai entäs samaa mieltä?

Sekin on mua havahduttanut tähän mielipideasiaan, että mielipiteen kertominen tuntuu usein saavan ihmiset ajattelemaan ettei hyväksy muita näkökantoja ollenkaan. Mutta eihän se normaalien avomielisten ihmisten kesken niin voi olla? Eihän? Miksi se, että kertoo mielipiteensä asiasta tarkoittaisi sitä ettet hyväksy toisen mielipiteen kannattajia? Yhtä lailla lihansyöjä voi hyväksyä vegaanin, uskovainen ateistin ja hetero homon - ainakin sivistyneessä seurassa. Ei siis eriävät mielipiteet tarkoita sitä ettei hyväksyisi toista ihmistä.

Toinen asia joka mua harmittaa ihmisissä ja mielipiteissä on se, että mielipiteen ääneen sanomiseen liitetään usein se yksi ihmistyyppi joka katsoo oikeudekseen kertoa ääneen mielipiteensä vaikka se ei auttaisi ketään, ei aiheuttaisi keskustelua tai jopa loukkaisi jotakuta tiettyä ihmistä. Tiedättehän - nämä ihmiset jotka perustelevat loukkauksensa sillä että ovat rehellisiä ja suorapuheisia. Aiheutuuko siitä kuitenkaan kenellekään mitään positiivista jos sanot työkaverillesi hänen näyttävän lihavalta/nälkäkurjelta/mieheltä/naiselta? Jos sanot jonkun harrastuksen tai intohimon olevan typerää? Jos sinun mielestäsi jonkun tietty luonteenpiirre olisi vähemän toivottava? Mielipiteen kohteelle tulee luultavasti paha mieli, eikä kumpikaan osapuoli opi asiasta mitään. Tarkoituksellinen mielen pahoittaminen ei ole koskaan ok, ja siinä menee raja siinä onko mielipiteen kertominen ääneen ok vai ei. Tämä nyt meni vähän sivuraiteille, mutta oli mainittava koska nuo kovaääniset pahansuiset ihmiset tahtovat joskus olla etunenässä kertomassa mielipiteitään, ja tahdon korostaa etten puhu tässä tekstissäni nyt heistä.

Niin paljon kuin tällä hetkellä mun mielestäni mielipiteet on tekojen lisäksi se, mikä hyvin pitkälti määrittelee ihmisen (toim.huom. Jos olet eri mieltä, niin tästä voisi kummuta loistelias keskustelu! :) ) niin mielipiteiden ei pitäisi estää ihmisten toimeen tulemista. Lukiovuosina (antiikin ajalla) mun paras luokkakaverini oli seurakunta-aktiivi helluntailainen, itse taas olin kettutyttö-pakana ja maailmankatsomuseroista huolimatta meillä oli hirmu kivaa yhdessä. Juotiin teetä, kuunneltiin vuorotellen mustaa ja valkoista metallia ja keskusteltiin elämästä - uskonnostakin. Kumpikin oli ok toisen täysin erilaisen mielipiteen kanssa.

Pointti on se, että voi ymmärtää omistaan eriäviä mielipiteitä vaikka oma ajatus asiasta olisikin vahva. Maailma ei ole mustavalkoinen, eikä sitä ole mielipiteetkään. Miksi olisi vaikeaa ymmärtää erivärisiä mielipiteitä? Ja jos niiden ymmärtäminen tuntuu vaikealta, niin olisi hyvä edes hyväksyä ne. Mielipiteethän voi pitää sisällään mitä vain asioita maasta taivaaseen ja kvarkeista galakseihin, ja ihmisen elämä on kuitenkin niin laaja aihealueiltaan - miten siis yksi kaikkeudesta erotettu mielipide voi joskus aiheuttaa niin suuren muurin ihmisten välille?

Jos mä olenkin tämän kasvukauteni aikana kasvanut fyysisesti vain vähän, niin henkisesti mä olen kasvanut sitäkin enemmän. Mä tunnen itseni paremmin kuin koskaan, tiedän mitä haluan ja mitä en - ja sen myötä mulla on myös asioista mielipiteitä. Mä en ole "ihan kiva"-ihminen, enkä halua ollakaan. Eikä mun kaikki mielipiteetkään ole "ihan kivoja" ja joku voi niistä vaikka hermostuakin, mutta silloinhan pohja keskustelulle on taas valmiina! Kun mä tiedän mitä asioista ajattelen, on mulla myöskin perusteet tehdä päätöksiä ja ymmärtää miksi teen mitä teen. Mulla on esimerkiksi mielipiteeni siitä, millainen on mun ihanneihmiseni ja tokihan silloin itse pyrin käyttäytymään siten kuin mun mielestäni hyvä ihminen käyttäytyy.

Mä tahtoisin että jokainen voisi sanoa mielipteensä ilman, että tarvitsee pelätä tulevansa lytätyksi. Toivoisin tietyllä tapaa kovaäänisempiä ihmisiä! Tahtoisin, että vaikka mielipide määrittelee osan ihmisestä niin osattaisiin nähdä myös muut kantit ja kulmat ihmisestä. Tahtoisin vahvojen mielipiteiden käyvän keskustelua keskenään. Mä en kaipaa väittelyä enkä sitä että toisen mielipide yritetään kumota, mä kaipaan asioiden pyörittelyä ja vaivaamista. Mikä on mahtavampaa kuin tajuta itselle täysin yllättäen, ettei ole koskaan ajatellut asiaa toisen kertomalta kantilta!

Tämä nyt oli ehkä aika abstrakti aihe meuhkata tekstiksi. Mutta mulla oli tarve kertoamun mielipiteeni mielipideasioista.

Mitä mieltä sä olet?

Ei lupauksia, vaan tavoitteita ja vanhan vuoden pohdintaa.

Omenamehu-kurkku-pinaatti-persilja-pirtelö ja avokado-kurkku-pinaatti-persiljapirtelö. Namia :P

 Mennyt vuosi oli aikamoisten myllerrysten vuosi. Tokihan aina vuoden aikana ehtii tapahtua paljon, mutta tänä vuonna mä valmistuin kosmetologiksi ja pinnistin samalla itselleni Cidesco-tutkinnon, "aloin" työttömäksi, hain töitä ja kävin yrittäjäluennoilla, menin naimisiin ja laitoin eropaperitkin vetämään, kävin parisuhdeterapiassa ja tein siihen liittyviä tehtäviä, muutin ja mikä tärkeimpänä - aloin järjestää elämääni uuteen uskoon tavoitteena henkinen ja fyysinen kasvu.

Jo keväällä alkoi mielessä kyteä ajatus siitä, että itseään voisi kohdella paremminkin. Että olin antanut itseni olla aikalailla hunningolla ja tehnyt asioita joidenkin muiden prinsiippien mukaan kuin niiden jotka kumpuavat omasta sydämestä ja omista toiveista. Esimerkkinä se, että ennen kaksivuotista koulua olin lihonut kymmenen kiloa ja kerrankin painoin yli viisikymmentä kiloa (tosin en ollenkaan sen mallisena kuin olisin toivonut enkä pelkästään syömisten takia...) ja koulun loppuessa olinkin sitten laihtunut 12 kiloa... Alipainoisesta normaalipainoon ja hujauksessa takaisin alipainoon...
Aina välillä havahduin siihen että jotain pitäisi tehdä, mutta muutos jäi aina alkutekijöihinsä.

Tämä on niin totta. Paikallaan jumittaminen huonossa olossa on kaikista pahinta mitä voi olla. Siihen verrattuna se kipu jota irtirepäisy tilanteesta voi aiheuttaa on pientä....

Kesällä otin itseäni niskasta kiinni. Olin päättänyt viettää kesälomaa lasten kanssa stressaamatta työasioista ja samalla keskittyä pistämään itseni niin sanotusti ruotuun. Aloin käymään kävelyillä ja kuopuksen kanssa uimassa. Innostuin hortoilusta ja keräsin nokkosta ja vuohenputkea varastoon. Siinä samalla uusien vähän parempien elintapojen rinnalla kulkivat kuitenkin kaksi suurta pahettani - iltakaljat ja tupakka. Elokuussa jätin nekin, ja ostin itselleni ensimmäisen nettivalmennuksen ever - Fitfarmin Superdieetin. Jonkin verran sain kuulla ihmettelyä siitä, että miksi näin laiha alkaa dieetille, mutta minullapa olikin tavoitteena oppia syömään hyvin, terveellisesti ja säännöllisesti. Samalla sain liikunnan vielä suuremmaksi osaksi arkeani kun toteutin säännöllisesti Superdieetin kotitreenejä. Ja toimihan se - kuuden viikon aikana sain yhen kilon lisää!

Nää kuvat sai mut kunnolla uskomaan siihen että muutosta tapahtuu :)

Superdieetin perään osallistuin Lite In Shape-valmennukseen, jok sisälsikin jo vähän hifimpää salitreeniä ja enemmän ruokaa. Salikortin hommasin jo ennen In Shapen alkua, jotta nurkat olisivat tutut kun treeni alkaisi tosissaan. Syöminen osoittautui haasteeksi... Muuten sain kaiken kyllä syötyä, mutta hiilarit (peruna, riisi ja makaroni) tökki pahasti. Tökkii vieläkin... Korvasin niitä jonkun verran muilla hiilihydraatin lähteillä, mutta loppujen lopuksi opin kuin opinkin syömään makaronini vähän paremmin. Salitreeniä tein In Shapen ohjeilla ensimmäistä kertaa nelijakoisena ja tykkäsin kovasti. Jonkun verran näkyi kehitystäkin, vaikka tietenkin olisin halunnut muuttua bikinibeibeksi yhdessä yössä...

Ei ehkä terveellisin tapa syödä hiilareita, mutta saanpahan lusikoituane innolla - hedelmäriisiä :P
Ja persiljanoksahan sopii tuohon ihan mainiosti (ei ollut muuta vihreää) XD

Mun syksyn tavoite oli päästä painossa viiteenkymmeneen kiloon. Se oli aikamoinen haaste, eikä raja tullutkaan täyteen. Silti, kolme kiloa viidessä kuukaudessa ei ole ihan huono! Itseasiassa neljä, jos tämän päivän punnitus piti yhtään paikkaansa eikä koostu pelkästä hiilarituvotuksesta... :D Mutta sitä hihkun enemmän sitten ensi vuonna, jos ja KUN paino pysyy samoissa lukemissa kuin tänään ;)

Fyysisen kasvun lisäksi mä onnistuin henkisessä kasvussanikin melkoisen hyvin. Mä opin itsestäni paljon ja tiedän nyt mitä mä tahdon, tarvitsen ja toivon. Parisuhdeongelmien myötä kävimme tunnekeskeisessä terapiassa syksyn aikana, ja sielläkin koin aika suuria valaistumisen hetkiä. Ymmärsin miksi jotkut pieneltä tuntuvat tilanteet saa mut täysin takajaloilleen ja tajusin myöskin että  mun tunteissa ei ole mitään väärää. Jos mä ahdistun jostain, se tapahtuu syystä ja silloin jotain pitää muuttaa. Tämä kasvu ja oman sisäisen maailman tutkiminen TULEE jatkumaan ensikin vuonna.

Valkosuklaapudding - my love <3

Ensi vuodelle en lupaa mitään. Mutta tavoitteita mulla on! Ensi vuonna se viisikymmentä kiloa TULEE täyteen. Ja sen päälle vielä pari lisää. Ja kun paino on kohdillaan, aion ottaa viikko-ohjelmaan salin lisäksi aerobistakin harjoittelua jonkun verran - ihan kunnon takia. Ensi vuonna mä OPIN syömään hiilarini vielä paremmin. Muuten terveellinen syöminen jatkuu kuten tähänkin asti (miinustettuna toki joulukuun hötöt ;) ). Mä OTAN lihashuollon paremmin haltuuni ja otan aikaa venyttelyyn. Ja etsin sen halun siihen miettimällä mitä ne jumit voi aiheuttaa - ongelmia ihan jokapäiväisessä toiminnassa... Lisäksi mä HILJENNYN välillä - opettelen olemaan ilman kännykkää ja läppäriä, ilman telkkarin taustahälyä ja ajatuksissanikin keskityn asiaan enkä anna niiden levottomasti hyppiä aiheesta toiseen. Ja työpaikan mä AION myöskin löytää, heti vuoden alkupuoliskon aikana.

Eli oikeastaan mä JATKAN tätä elämänmuutosta jonka olen jo aloittanut. Ehkä sen voi ajatella lupauksenakin. Mä lupaan olla itselleni hyvä ja tehdä päätökset oman hyvän oloni toteutumisen mukaan. Silloin mun lähimmäisiläkin on hyvä olla.

Neljäs luukku eli lettuja, mietintöjä joulun hengestä ja mun pikkumuskelit.

Aamusta tein pitkästä aikaa protskulettuja. Tällä kertaa päätin maustaa ne joulun mauilla - ja toimi aivan loistavasti! Mausteita vaan saa laittaa yllättävän paljon, tietenkin oman maun rajoissa :)

Lautasella ruppanammat on öljyssä kuumemmalla paistettuja ja vaaleenruskeat siloset kaverit on kookosöljyisiä :)

Lettuihin tuli:
*4 munaa
*1 banaani
*4 kukkurallista rkl suklaapudding-jauhetta
*1/2 dl vettä
(*hippunen leivinjauhetta, mutta multa se oli loppu. Kuka ääliö muuten laittaa tyhjän purkin kaappiin?)
*1tl vaniljaa
*1,5tl kanelia
*1tl kardemummaa
*1tl neilikkaa
*1tl pomeranssia

Kaikki ainekset sauvasekoittimella pehmeäksi taikinaksi ja paistamaan. Pikkulettupannun koloihin (mitäneon?) laitoin noin ruokalusikallisen taikinaa. Paksumpi kasa kestää hyytyä aika kauan ja siinä vaiheessa pinta voi olla jo kuivakka. Itse paistoin osan öljyllä ja osan kookosrasvalla, koska pannuni ei vaan toimi ilman rasvaa. Kookosöljyllä tuli huomattavasti parempia. Tai sitten se lettujen paremmuus johtui sitä että vähensin hellan höökiä. Letut kannattaa siis paistaa melko miedolla lämmöllä, itse pastelin kolmosella ja nelosella parhaat letut. Lettujen pinta mustuu helposti kuumemmilla asteilla, mutta makuun se ei ihan heti vaikuta. Koostumus tulee miedolla lämmöllä mehukkaammaksi.
Toimii muuten ilman banaaniakin ;)

Kuuntelin joululaulujakin tänään - ensimmäistä kertaa tänä jouluna. Raskaan musiikin ystävänä valinta joululevyksi tahtoo aina olla joku Raskasta Joulua-levyistä. Ne sisältää ihan perinteisiä ja oikeita joululauluja, vaan vähän raskaammin soitettuna. Ja hevilaulajien laulamana - nam!
En tiedä miksi, mutta tän ateistin sydän sulaa joka kerta kun kuulee biisin Heinillä Härkien Kaukalon... Ja vielä kun tähän versioon on ympätty pätkä Walking In The Airia, niin ah!

Aloin sitten miettiä miksi jouluna hetkauttaa tuo kristillinenkin puoli aina vähän niinkuin puolivahingossa? Miksi ateistikin herkistyy Jeesus-sanoitusten äärellä? Ja näin mä asian ymmärsin...

Mä olen aina ollut jouluihminen. Luulen, että lapsuudella ja mun jouluihmis-iskällä on jättimäinen osansa siinä asiassa - kun olin pieni, vietettiin jouluaatot sukulaisten luona suurella joukolla syöden pitkän kaavan mukaan ja lapsia (minua) kiusaten: "Ohhoi, nyt on maha täysi, eiköhän mennä parin tunnin nokosille nyt - mitään lahjoja vielä..." Myöhemmin sukujoulu kutistui glögihetkeksi aattona päivällä, ja ilta vietettiin sitten kotona vähän pienemmällä sukuporukalla. Lahjat avattiin rauhassa vuorotellen, ja näin jännitys niiden sisällöstä vain kasvoi. Mutta jouluna oli aina se sama tunnelma, lämpöinen, odottava, hiljainen. Samanlaisia jouluja mä tahdon mun lapsilleni ja toivon etteivät he koskaan lakkaa odottamasta joulua ja tuntemasta sitä joulun taikaa.

Koska joulu on mulle niin tärkeä juttu ja tunnepitoista aikaa, niin mä uskon että silloin tuo joulun Jeesustarinakin saa syvemmän merkityksen. Mä en missän tapauksessa usko, että musta tulisi hetkeksikään uskonnollinen ihminen. Ei, vaan mun mielessä Jeesuksella kuvataan yleisesti puhtaita ja hyviä asioita. Sellaisia jotka ei petä tai satuta, ja sellaisia jotka hyväksyy ja rakastaa. Jotain sellaista käsittämättömän vahvaa, kirkasta ja oikeaa. Ja juuri jotain sellaista tällainen pieni armoton romantikkokin etsii. Jotain niin hyvää ettei sen edessä voi olla tirauttamatta pientä kyyneltä. Niin puhdasta ettei mikään ihmismielen synkempi puoli käy edes mielessä.

Ja sen mä päättelen olevan se Joulun Henki. Pienen hetken usko siihen, että maailmassa ei olis pahaa ja kaikki ihmiset vois olla ystäviä keskenään, rehellisiä ja avoimia toisilleen. Että elämä ois köllimistä lämpimässä pumpulissa :)

Saikohan tuosta sepostuksesta mitään selvää? Vaikea selittää tuollaisia tunnepuolen asioita jotka on jotenkin niin abstrakteja että niihin on vaikea löytää sanoja.

Mutta, tänään on semmoinen päivä että pajautan jotain tietoa itse asiastakin - eli mun fyysisen puolen kasvusta. Eilen pestessäni hampaita huomasin olkapäässä outoa pullotusta ja siitähän sitten innostuin pullistelemaan peilille hammashaja suussa olkaa esille repien. Ja kyllä, näytti siltä että deltoideukseni on heräänyt koomasta! Aamulla sitten pidin itseni kanssa kuvaussession, jotta saan teillekin näytille tuon pienen pienen ihmeen :D (On muuten järjettömän vaikea kuvata itseään järkkärillä ykskätisesti palapeilin kautta...)

On siinä jotain ^_^

Ei tuo kummoinen muhku vielä ole, mutta alku sekin ja innostaa tekemään vielä kovemmin hommia :) Ja mitä huomasin kuvatessani myös, että selässä on lisää muhkuroita! Pitääkin loppuviikosta tehdä jonkinlainen ennen-jälkeen-kollaasi, mistä näkee muutoksen elokuun alusta saakka...

Lopuksi riivaan teitä vielä yhdellä joululaululla... Tonttu on myöskin yksi lemppareistani, ja J-P Leppäluoto ehkä Suomen paras laulaja. Äänensäkin sopii tähän just eikä melkein :)

Henkisestä puolesta, ruokaa ja kuulumisia

 Himpan on ollut hiljaista blogin päivitysten kanssa... Mut niin on ollut elo muutenkin. Onko se sit pimeys vai mikä, mutta mä olen ollut niin syvälle kotonurkkiin hautautuneena että hyvä kun kaupassa oon käyny. No, pari kertaa salillakin. Ja laivalla. Mut kaikki mun menot on vaatineet sen, että oon sopinu jotain jonkun toisen kanssa. Paitsi tänään! Tänään kävin pitkästä aikaa salilla ihan itse ja reippaasti aamusta :)

Mä olen miettinyt paljon ihmisiä. Tai - osaankohan muotoilla asian oikein - ihmisten toimintaa, käytöstä ja tarkoitusperiä. Miten esimerkiksi ihmisen omat lähtökohdat saa sen ajattelemaan tietyllä tavalla ja olettamaan että muiden ajatuskuviot menee suurin piirtein samaa rataa. Miten ihminen hirveen helposti luulee olettamuksiensa olevan totta. Miten luullaan että muut käyttäytyy itselle tuttujen tapojen mukaan. Siitä sitten kasvaa suurempiakin kuvioita, tulee riitaa ja kiukuttelua.
 
Oliko se Prismassa (siinä ohjelmassa, ei kaupassa) kun sanottiin että jokainen luulee olevansa muita parempi - rehellisempi, ystävällisempi, fiksumpi... Syyllistyn siihen kyllä itsekin aika usein, mutta yritän myös pitää jalkani maassa ja vetää itseni alas jos huomaan ajatusteni menevän noihin sfääreihin.Toisaalta taas yritän täyttää omat odotukseni siitä millainen olen - tai haluaisin olla. Välillä paremmalla ja välillä huonommalla menestyksellä, mutta keskiarvoisesti mulla menee itseni kanssa melkoisen hyvin. Mä tiedän omat huonoimmat puoleni ja yritän niitä saada itsestäni pois. Mä tiedän mikä mussa on hyvää ja niitä puolia tahdon tikea ja kasvattaa. Ja ne positiiviset ominaisuudet jotka vielä(-kin) on hakusessa - ne on silti tavoitelistassa ja niiden mukaan tahdon toimia.

Mistä sitten johtuu itsetunto-ongelmat jos ihminen pohjimmiltaan ajattelee itsestään hyvää? Missä kohtaa "itsekehu" muuttuu itseinhoksi? Miksi joillain itsetunto murenee ja joillain ei? Miksi joillain se kasvaa liiankin suuriin mittoihin? Jotkut kohottavat omaa surkeaa itseluottamustaan murjomalla muita. Jotkut taas ottavat kaikki vaikutteensa ulkopuolelta ja ovat helposti käskytettävissä. Ja sitten on se perisuomalainen tapa syrjäytyä, olla hiljaa ja rypeä omassa pahassa olossaan... Itsellänikin on aika ajoin itsetunto ihan pohjamudissa. Tiedän sen olevan turhaa, koska mä olen ihan hyvä tyyppi - silti se vaan iskee joskus. Mutta mä en yritä paikata oloani muiden kustannuksella. Mä tiedän että paha kasvattaa pahaa ja hyvä kasvattaa hyvää, ja siksi mä tahtoisin olla positiivinen silloinkin kun itsellä on paska fiilis. Mieluummin heitän ohikulkijalle kehun kuin mulkaisen kulmien alta, positiivisuudesta tulee aina parempi mieli itsellekin.

Mikä saa ihmisen arvostelemaan toista ikävään sävyyn, vaikka itse ei ole elänyt samoja tilanteita? Miksi viat kaivetaan helpommin esiin ja mieluummin suurennellaan niitäkin kuin että sanottaisiin joskus jotain hyvää? Mikä saa ihmisen kaivamaan tietoa toisen kuulumisista netistä, kun helpompaa olisi soittaa tai tekstata että "mitä kuuluu?" Siinä sitten kauhistellaan ja ihmetellään tietämättä asioiden taustaa tai kokonaiskuvaa...Miksi toisten asiat kiinnostavat vain salaa muttei julkisesti? En usko että muiden urkkimisesta saa itselleen edes hyvää oloa. Hyvä olo juontuu siitä että on tyytyväinen omaan elämäänsä, ja silloin ei muiden asiat ehdi kiinnostaa muuten kuin positiivisessa mielessä. Silloin ei tarvitse olla kateellinen, kaunaa kantava kyylä. Tiedättehän, sellainen ikävänpuoleinen Ulla Taalasmaa, mutta hiljaisesti ja muissa ympyröissä kuin vain omassa taloyhtiössä...

Eikö ihmiset vaan ajattele omaa sisäistä maailmaansa tai käytöstään? Sitä, millaisia he tahtoisivat olla? Mä en mitenkään jaksa uskoa että mustamaalaajan tai tyhjänpuhujan osa olisi ihan täysin tiedostettu valinta. En tiedä teistä, mutta mä toivon voivani elellä siihen malliin, että musta voi ottaa mallia. Vähintään että olisin ainakin omille lapsille sellainen aikuinen jollaiseksi hekin haluavat kasvaa. En mä kenenkään idoliksi halua. Siitäkin on kokemusta, ja sitten kun kerran tekee jotain "fanin" näkökulmasta väärää niin hajoaa koko ystävyyssuhde. Tai kaveruussuhde oikeastaan. Tuskin se ystävyyttä oli jos toisen tunnemaailma oli toisen mielestä sietämättömän vääränlainen...

Tän syksyn aikana mä olen oppinut paljon omasta sisäisestä maailmastani. Mä olen löytänyt uusia kipupisteitä, joiden olemassaolosta en ennen ollut tietoinen. Niiden tiedostaminen taas on auttanut mua ymmärtämään omaa käytöstäni, vaikka en niiden pisteiden synnystä tai syistä osaa mitään (vielä) sanoakaan. Mä tiedän että ajatus hylkäämisestä saa mut käymään kierroksilla. Lupausten pitämättä jättäminen on yks tapa hylätä. Puolustamatta jättäminen on toinen tapa hylätä. Mutta mä tiedän myöskin että mä voin pitää itseni erossa sellaisista tilanteista ja ihmisistä joista se tunne mulle tulee.

Kuulemieni tarinoiden perusteella työpaikatkin ovat täynnä tällaisia kyräilijöitä. Jos ei löydetä jostakusta aiheellista pahaa puhuttavaa, niin aina voi keksiä jotain. Kieroilemalla yritetään saada toiset mukaan "paskarinkiin", jotta saadaan mustamaalattua tai muuten syrjittyä yhtä tai useampaa työyhteisön tyyppiä. Omaa pahaa oloa puretaan aiheuttamalla pahaa oloa muille. Ei vaan taida auttaa sellainen toiminta pidemmän päälle...

Osa mun mietinnöistä ja hiljasuudesta johtuukin ihan siitä, että mietin mitä mä tänne uskallan kirjottaa ilman että joku uskoo mun blogin kautta tietävänsä enemmänkin mun elämästä. Onko kaikki asiat sellasia että ne sopii kaikkien silmille? Päädyin kuitenkin siihen, että jos joku vetää omia johtopäätöksiä mun kirjotuksista niin se ei ole mun ongelma eikä mun tarvitse asioita alkaa oikomaan. Jos eläis niin, sais varmaan aikasta usein olla selittelemässä sanojaan. Mieluummin se joka lukee ja olettaa, kysyy tarkennuksia tarvittaessa.

Periaatteessa mä olen sitä mieltä, että negatiiviset ja voimia vievät ihmiset kannattaa siivota elämästään pois. Kaikkia ei vaan voi. On vaan opittava ottamaan vastaan se hyöky mitä sieltä toiselta taholta aika ajoin tulee, pysyä tyynenä ja antaa kuohun mennä ohi. Yritettävä ymmärtää sitä pahaa oloa mistä hyökkäävä ja ikävä käytös saattaa johtua. Uskottava että siellä kaiken vihan, tuohtumuksen ja arvostelun takana, jossain kaukana, saattaa vielä olla se ihminen joka joskus kauan sitten oli tutustumisen arvoinen. Joka jossain sisimmässään on ihan hyvä ihminen, mutta on vain päättänyt jakaa hyvyytensä hieman epätasaisesti. Joka ei edes itse tajua käyttäytyvänsä ja kohtelevansa ihmisiä juuri sillä tavalla, josta itse on ollut joskus aikaisemmin harmissaan.

Tästä nyt tuli melkoinen sisäisen myllerryksen purkaus. Välillä ilmaa on vaan pakko puhdistaa. Ja liittyyhän nämä päänsisäiset myrskytkin mun kasvuprojektiini. Se on sitä sisäisen kasvun puolta. Ehkä mä olen vähän pettynyt ihmisiin tällä hetkellä. Ehkä itseenikin siinä mielessä että mulla on tapana olla vähän liian sinisilmänen asioiden suhteen ja uskoa aina ensimmäiseksi hyvää. Asiat vaan ei aina ole mustavalkoisia ja siitäkös mun sisäinen ihanneihminen ruusunvärisissä laseissaan joskus pahastuu.

Ainakin näiden pienten sontasateiden, epäilysten ja arvostelujen jälkeen voin sanoa vielä varmemmin, että tää on se mun juttu! Jos joku ei sitä osaa niellä niin mä en siitä ota stressiä. Mä tahdon elää terveellisemmin, mä tahdon pitää itestäni hyvää huolta. Koska jos mä en tee sitä itse, niin kuka sen tekis mun puolesta? Jos mä oon löytäny itselleni hyvän tavan elää niin mikä kukaan on sitä arvostelemaan? En mäkään nosta äläkkää siitä jos joku haluaa rakentaa elämänsä ja minäkuvansa materian varaan tai vaihtoehtoisesti vetäytyä vuorille meditoimaan. Ne ei ole mun juttuja eikä mun tarvitse niitä ymmärtää. Mä voin olla eri mieltä asioista ja mulla voi olla mielipiteeni, silti mä voin antaa ihmisten elää tavaravuorensa keskellä tai perunasäkissään ihan rauhassa. Niin kauan kun muiden elämänvalinnat ei vaikuta oleellisesti mun tai mun lasten elämään, ne saa olla.

On pimeys vähän synkkää mutta on se kaunistakin :)

Mutta se siitä sisäisestä taiteilijan tuskasta!!!
On mulla ollu mukavaakin eikä pelkkää synkkää pohdiskelua :)

Tiistaina käytiin kuopuksen kanssa kattomassa lätkää! Viimeks oon tainnu käydä kattomassa lätkää yheksänkytluvulla, ellei lasketa toissakevään MM-kisoja. Sinne jaettiin lippuja koululla ja käytiin veljen kanssa kattomassa muistaakseni USA- Valko-Venäjä-matsi. Ihan ok, mut melkosen vaisu, alkupään pelejä kun oli. Mutta nyt oli taistossa Jokerit ja Blues. Jokereiden pelaajia oli käynyt kuopuksen koulussa puhumassa liikunnasta ja vissiin vähän kiusaamisestakin. Oppilaat saivat liikuntapassit joihin merkata kaikki liikunnat imurointia myöten. Kaikki saivat myöskin liput Jokereiden peliin. Olihan se mahtavaa lähteä katsomaan lätkää mukelon kanssa, etenkin kun poika oli niin täpinöissään olkoonkin että flunssa kaihersi. Ja vaikkei kumpikaan joukkueista ollu se meiän perheen lemppari, oli matsia ja fiilistä kiva seurata. Ja vielä kun lempparimpi joukkue voitti... ;) Voisihan tuon ottaa uusiksikin :)

Matsia edeltäneenä viikonloppuna olin pitkästä aikaa laivalla. Onnistuin jopa nukkumaan hyvin - johtui varmaan siitä että laivan käytävät olivat kiitettävän hiljaisia. Ei taida lauantailähtö olla mikään bileristeily, ainakaan metelistä - tai sen puutteesta - päätellen. Ja hyvä niin, ei vanha enää jaksaisikaan :D
Ensimmäisenä iltana kuvioon kuuluu tietenkin laivan buffetti. Enkä muuten ajatellut kertaakaan etteikö tämä sopis "dieettiin". Kaloreita kun on mun mielestä vaikea saada täyteen arkena, niin pistetään mässäten silloin kun voi ;) Laiva keikkui jonkun verran, mutta ainahan se. Ei niin paljoa kuitenkaan että tavarat olisivat tippuneet pöydiltä. Nukkumaan mennessä oli mahtavaa katsella aaltojen tyrskyä hytin ikkunasta. Niin pelottava kuin meri oknin, on se myös mahdottoman kaunis.

Alkupalat on ehdoton ykkösjuttu - lohet ja sillit ja mädit ja... :P Juustoja en muuten syöny kaikkea - ihme O.o

Sunnuntaina herättiin ajoissa ja kipitettiin aamupalalle (sen päätin jo ajoissa että aamupala on saatava ennen mitään muuta). Ennen aamupalan kahvilla kuitannut allekirjoittanuthan on heti herättyään nykyään niin nälkäinen että harvoin kestää pitkää aikaa ennen kuin maha on saatava täytettyä. Siispä nopeasti syömään, ja ruoanhimoissani unohdin tietenkin kännykän (lue: kameran) hyttiin. No, sehän ei haitannut, koska toisena laiva-aamuna vedin tismalleen saman satsin ja silloin oli kännykin huolella mukana.

Vasta laivalla tajusin tuon puuron, raejuuston ja mehukeiton yhdistelmän mahtavuuden. Jäi aamupalarepertuaariin pysyvästi :)

Palan painikkeeksi maustamatonta jugurttia marjoilla ja vesimelonia :P

Ja sitten Tukholmaan. Vähän jännitti vietetänkö siellä isänpäivää ja ovatko kaikki kaupat kiinni. Menisikö koko kaupunkireissu kahvilla istuen... Mutta eipä onneksi. Vaikka mun ostokset jäikin tuliaisnameihin ja lasinalusiin, otin mä paljon kuvia kaikesta :D
Vaikka mun mielestä Tukholmassa on tuullut AINA, niin nyt tuuli taisi olla Suomessa ja keli oli ihan miellyttävä pienestä tihkusateesta huolimatta.

Kiekurakarkit on aina vähän niinkuin must saada :)

Kaikkee fantsua niinku katuja ja ovia ja ikkunoita. Ja mä.

Yhden ravintolan seinä ja vessan kattoa ja ovea. On mullakin kuvauskohteet -_-

Siinä on reikä! (Ruis-Antero, jos joku muistaa mainoksen)

Espresso House kivan levykaupan ja kiekurakarkkikaupan välissä tarjoili mulle elämäni parhaimman Chai Latten. Ja mukitkin oli mahtavat :D

Puu ja muuri. Ne oli hienot.

Jumalten kulkureitti. Jep.

Kotomatkalla ei buffet enää houkutellut, vaan kävimme syömässä "perinteistä kotiruokaa" karaokebaarissa. Lohta, lihapullia, muusia ja makkaraa. Pitää makkaraakin välillä syödä, ihan jo ettei makkaralle tule paha mieli.
Taxfreestä ostelin lisää tuliaisnameja. Käytiin baarissa kurkkaamassa ihmisiä, syötiin iltapala (muna-anjovisleipä ja kaffia, nam) ja sitten nukkumaan. Merenkäyntikin oli olematonta, joten uni tuli helposti.

Koska en ostellut alkoa, otin niistä kuvia ^_^ Oli miljonääriäidin viiniä ja humalaisia vinoja pulloja. Ja hirmuisen kallista viskiä hienossa pullossa :)

Koto-Suomessa oli kuulemma ollut myrsky. Tämä oli kai sitten se myrskyn jälkeinen aurinko :)

Sitten ruokauutisia. Jos niitä voi uutisiksi sanoa, aika lailla tässä mennään samoilla ruoilla kuitenkin, välillä yritän keksiä vaihtelua mössöihin. Niinkuin tuo vihreä smoothie... Värinsä se sai spirulinasta, ja maku oli kaurahiutaleiden ja olemattomien marjojen ansiosta melkoisen taikinainen. Ei jäänyt vakiovalinnaksi...

Nammmm... O.o

Kanaa, riisiä ja porkkanaa. ja ykköslemppareita kesäkurpitsaa ja persimonia.

Rahkaan Robertsin mustaherukkahilloa ja päälle mustikkakeittoa ja mustikoita - omnomnom :P

Paistoin silakoita :P

Kukkakaalia ja bataattia uunissa. Bataatin kokkaus oli eka kerta. Tykkäsin - paitsi sen kuorimisesta.

Täysjauhelihapihvi ^_^

Vihdoin sain testattua lehtikaalisipsejäkin. Tosi hyviä, ainoo vaan et tulee suhteessa kalliiksi kun tuo lehtikaali kutistuu nin mitättömän kokoiseksi uunissa. Seuraavaks tahdon kokeilla punajuurisipsejä :P

No sitä raejuustopuuroa mehukeitolla taas :D

Ja vesimelonia, taas :D

Ruoka on aina ollut mulle kiinnostuksen kohde. Kohta mä ehkä saattaisin uskaltaa sanoa sitä jo harrastukseksi, sillä kuopuskin on innostunut ruoanlaitosta ja leipomisesta ihan hirmuisesti ja ruokajutut kuuluu jokapäiväisiin puheenaiheisiin. Laivareissun aikana mummi opetti poitsun tekemään risottoa ja iseille pyöräytettiin hillosilmäkeksejä lahjomisiksi. Pikaiset rieskapizzat on kokeiltu ja eilen poika teki nakkikastikkeen itse alusta loppuun. Mun hommaksi jäi vain makaronin keittäminen. Ennen mausteita vältellyt mukelo on nyt itse kokatessaan myös tykästynyt uusiin makuihin. Liika pippuri ei haittaa yhtään, ja joka ruokaan pitää lisätä paprikaa. (Mulla oli sama lempimauste pienenä, lie perinnöllistä :) ) Ensi viikolla pitäisi leipasta sämpylöitä, kun on uusi hieno monitoimikone taikinaa alustamassa.

Blenderiosassa on iiiso kannu ja sillä voi tehdä kaksi pirtelösatsia kerralla! Jeiii :D

Mimmi-kissakin on keksinyt uusia juttuja. Jos partsin ovi ei pyynnöstä huolimatta aukea pian, alkaa kaihtimien kanssa kolistelu :D

Kuntoiluun hurahtaneen kodin saattaa tunnistaa esimerkiksi mattoon jääneistä painaumista ^_^

Ja okei. Pistän nyt lopuks viel mun ekan kehityskuvankin julkiseen jakoon. Huisin jännää. Nopeesti se kroppa alkaa muotoutumaan, tässä nyt on kuitenkin vasta seitsemäs viikko In Shapea menossa ja sen mukana kunnon salitreenejä. Ennen In Shapea olin mukana  Superdieetissä, mutta siinä keskityin syömisrytmin opetteluun enkä niinkään treenaamiseen vaikka kotitreenejä teinkin. Seuraavan laitan sit kun edestäkin huomaa muutosta ^_^ 

Mutta tässä tämä - tadaa :D

Painoa lisää ja samalla vatsaa littanammaks -kelpaa mulle :D