perjantai 24. helmikuuta 2017

Kipu.

Makaan pimeässä peiton alla. Tunnen olevani narkki. Täytyyhän minun olla, koska lääke aiheuttaa näin hyvän olon. Jotain väärää tässä täytyy olla. Kivuttomuus on niin mahtava olotila kivun jälkeen, että epäilyttää voiko tämä olla totta, sallittua, todellista... 

Iltapäivän kipulääke unohtui ja söin iltapalaksi ison kasan vihanneksia dipattuna tuorejuustoon. Ja omenan. Ja suklaapatukan. Ja vasta syötyäni tajusin mitä tuli tehtyä ja mitä tulee tapahtumaan...
Liikaa.

Menen keittiöön ja otan unohtuneen lääkkeen. Sillä erotuksella normaaliin että pureskelen sen. Tiedän jo tässä vaiheessa miltä tuleva kipu tulee tuntumaan ja tiedän myös etten tule kestämään sitä paria tuntia jonka lääkkeen vaikutuksen alkamiseen menee. Joten pureskelen. Silloin vaikutus alkaa nopeammin. Kipu alkaa vaatimaan jo syvään hengittämistä. Pihinää hampaiden välistä. Jätän hampaat pesemättä sillä haluan vain sulkeutua kipukuplaani, hengittämään rauhassa, peiton alle. 



Vatsassa on monta kovaa pattia. Ruokaa joka venyttää, ruokaa joka kulkee ja sattuu mennessään. Silitän vatsaani kevyesti niin saan hyvällä kosketuksella vähän huijattua kipua pienemmäksi. Hengitän syvään ja rauhallisesti sisään ja puhallan ilman ulos puhisten, sekin auttaa vähän. Vaihdan asentoa monta kertaa, mikään ei ole hyvä. Silti kipu yltyy välillä sellaiseksi että on pakko voihkia ääneen, pakko irvistää vähän. Odotan että kipulääke toimisi jo.



Kipukuplan tietää se, joka sen on kokenut. Se on se tila, jossa ei voi eikä halua kuunnella ketään. Kenenkään sanomisilla ei ole mitään väliä. Ei mitään arvokasta tuomista sen hetkiseen oloon. Kipukuplassa haluaa olla hiljaa ja rauhassa. Silloin ei kuunnella musiikkia, eikä katsota telkkaria. Saati lueta. Kipukuplassa maataan hiljaa ja hengitetään. Yritetään sulkea kipua pois, tai edes työntää vähän kauemmas. Ja kipukuplassa odotetaan helpotusta.

En tiedä kuinka kauan siinä menee. Ehkä kaksikymmentä minuuttia, ehkä puoli tuntia. Ensin tulee paha olo. Niin oksettava olo että sylkeä saa nieleskellä ihan tosissaan. Se hyökyy päälle yhtäkkiä odottamatta ja joka kerta mietin olisiko pitänyt varustautua hätäkulholla. Se kestää kuitenkin vain hetken. Ja sen jälkeen tulee odotettu helpotus. Pikkuhiljaa kipu vaimenee, hiljenee, häviää. Vielä pari kertaa se yrittää ottaa kiinni ja vääntää, muttei onnistu. Nukahdan huojentuneena ja väsyneenä. Kivuttomuus on niin ihana olotila että se tuntuu väärältä. Nukun silti hyvin. Jos en nukkuisi, olisin lopen uupunut tästä pienestä taistelusta ja makaisin hiljaa kivuttomuudessa kelluen.



P.S. Teksti on yöllä kännykän NotePadilla kirjoitettu ja suoraan tänne siirretty ja siksi vähän erikoisen näköinen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentteja? Ajatuksia? Ruusuja tai risuja? Anna tulla :D